Kaikki tunnetilat viikon sisään

Keskiviikkona Jessin käydessä kuvaillessa oli Koonmoikkausajankohta harvinaisen myöhäinen ilta, todistaessamme auringonlaskunkin. Tunnelma oli vaaleanpunasävyisiin kuviin verrattaessa melkoisen eri, hevosten hirnahdukset ja aasien ääntelyt raikasivat puhelimen kaiuttimista kallioihin kimpoillen pitkin kylää, poni oli nolo mutta ihan söpö silti. Postaus on kuvitettu näillä kuvilla, suurkiitokset Jessille vierailusta!

Torstaina poni oli vähän hölmö, mutta enimmäkseen ihan vain hiton virtaisa, ja kaikki oli ihan hyvin.

Perjantaina puolestaan mietin useampaan kertaan että onko tässä nyt ihan oikeasti yhtään mitään järkeä. En saanut ponille suitsia päähän, kun se riimua suitsiin vaihtaessa riuhtaisi itsensä irti -tämän harjauspaikalta poistumisen se on keksinyt jokunen hetki sitten, harvinaisen raivostuttavaa. Perjantaina poni teki kuitenkin jotain, mitä ei ole ainakaan vuoteen tehnyt ja poistui pihalta. Ei edes tielle iloisesti ravailemaan, vaan laukotti häntä pystyssä pitkin toisten tontteja, minun tallatessa pää punaisena ruunan perässä. Kohta oli naapurin villakoirakin karkuteillä, ja häpeän maksimoimiseksi poni valkkasi tasan ne tontit kynnettäviksi missä oli ihmisiä kotona. Useampaan otteeseen pääsin ponin lähettyville, mutta juuri lassotessani se ampaisi taas karkuun. Lopulta ruuna juoksi tallin pihaan ja siellä tovin muita villiinnytettyään sain sen jumiin kulmaan. Suitset päähän, kuski satuloituna juosseen, hyvin itsensä lämmitelleen ruunan kyytiin ja kentälle. Ei ole aikoihin tuo ruuna ollut noin kevyt ja herkkä ratsastaa, eikä ole vastaavia laukanvaihtosarjoja näkynyt sitten edellisen viharatsastuksen. Kotimatkalla pohdin myynti-ilmoitusta ponin tavaroista ja sen tulevaa fileerausaikaa.

Viikonlopun pidin välimatkaa poniin nämä 15 kilometriä, maratoonasin Orphan Blackia ja roadtrippasimme Kouvolaan syömään vailla huolia. Eilen palasin tallille, ruunan hain tarhasta naruriimulla ja köydellä. Ne se sai poikkeuksellisesti naamaansa tarhan sisäpuolella, sen jälkeen talutus tarhasta aivan kuten normaaleillakin hevosilla, ja kohti harjauspuomia. Puomilla minulla oli vallan kiltti poni, joka ei näyttänyt suunnittelevan karkumatkaa. Pidin kuitenkin varani ja Koo pysyi visusti riimutettuna aina kentälle saakka. Ja itse asiassa sielläkin. Teimme pieniä maastakäsinharjoitteita ensimmäistä kertaa ainakaan puoleen vuoteen narussa, jonkun kerran olemme leikkineet kentällä irti, mutta hävettävän vähissä on nekin olleet. Vaan narun nokassahan oli maailman kevein ja helpoin ajatuksenlukija, joka teki kaiken mitä pyysin. Jouduin pyyhkimään muutaman kyyneleen silmäkulmasta, tuli pitkästä aikaa sellainen olo että ehkä tässä voi olla jotain järkeä, ja ehkä meistä tulee vielä jotain. Hylkäsin ponin kentälle ja kipitin hakemaan pokkarin autosta, tiesin tämän olevan virhe koska tuo flow ehti katketa, ja jostain syystä vedän suorituspaineita kameran läsnäolosta. Sain kuitenkin useamman kymmenen minuutin verran ihan kivaa settiä videollekin, josta karsin tuon vajaa seitsenminuttisen koosteen:

Linkki videoon

Audionauhana on vain haukkuvia koiria, kikattava poninpitäjä ja uhoileva poni, joten sen voi makunsa mukaan katsoa alkuperäisillä äänillään, hiljennettynä tai muulla taustamusiikilla. Koo on aika hiton mahtava poni, ainakin välillä. Kertokaa muuten toki jos huomaatte jotain eroa minussa vasempaan ja oikeaan kierrokseen, ponissa kun näkee niin selvän muutoksen vaan en tiedä sille syytä.

Tänään on taas liian hyvä fiilis riskeerattavaksi, eilisen onnistumisen sekä tämänpäiväisten kuorma-autonajojen (ajoin ensimmäistä kertaa ilman opettajaa koulun pihan ulkopuolella, kahdella autolla joiden penkeillä en tätä ennen ollut istunutkaan, ja jotka eroavat tuosta sähkövaihteisesta ajokoeautostani huomattavasti!) vuoksi, joten jatkan Orphan Blackilla ja menen huomenna taas katsomaan toivottavasti vastaavalla motivaatiolla olevaa ponia.