Sekalaista pohdintaa

Kuvituskuvat ovat taas Jessin käsialaa! Kyseiseltä päivältä ei taidakaan tulla omaa postausta, vaan ripottelen silloin tällöin muuten kuvattomia postauksia piristämään.

Aamuvuoroilu on jatkunut. Ugh. Tarkoittaen siis sitä, että herään ennen seitsemää, olen takaisin kotona neljän-viiden aikaan, koomaan ja tiuskin pari tuntia, yhdeksältä katoan sänkyyn ja pahimmillaan pyörin puoleenyöhön, kunnes nukahdan. Toista viidesti, kunnes tulee viikonloppu, eikä jaksa tehdä sitä normaaliakaan vähää. En ole aamuihminen, en todellakaan. Se, että joudun heräämään ja tekemään asioita ennen kymmentä aamulla, vie voimat kaikesta. En kykene loppupäivänä mihinkään. Jos saan herätä vaikka kahdeltatoista, olen vähintäänkin puolelleyötä täysin työkykyinen. Toivottavasti ei tarvitse enää koskaan  (tai ainakaan lähivuosina) mennä perinteiseen 8-14/15/16-kouluun. Se on tuskaa se.

Sen lisäksi, ettei minusta ole aamuihmiseksi, ei minusta ole myöskään hevosenhoitajaksi. En ole koskaan kyseisestä ammatista haaveillutkaan, mutta tämän... en tiedä kuinka pitkän ajan aikana asia on vahvistunut. En kykene siivoamaan ja kuivittamaan kahtatoista karsinaa kahteen tuntiin, ja vielä kello 9-11. Aamulla. En kykene varustamaan hevosta kymmenessä minuutissa. Lamaannun kiireestä, jos siihen pitää mahduttaa eläimiä, eikä kiire johdu esimerkiksi eläimen sairastumisesta. Vaan eipä tässä auta kuin astua puristaviin saappaisiin ja lompsottaa menemään loppuaika, työpaikassa kun muuten ei ole mitään vikaa. Olen vain hidas.

Olen viimeksi harjannut hevosen muuten kuin terapiaan maanantaina, Mailan melko pikaisesti kyytiä odotellessani, sitä ennen Sandran viime viikon tiistaina. Olen viimeksi liikuttanut hevosen samaisena tiistaina, Sandran, kun terapiat peruttiin. Vietin viikon koskematta omaan poniini muuten kuin ruokinta-, terapia- tai tarha-talli -välin talutustilanteessa. Oikeasti. Koon ja minun päivittäinen vuorovaikutus on ruokakuppi nokan eteen ja tyhjä pois, katson että neljä jalkaa on tallella eikä näy tulevan verivanaa perässä, kuskaan tässä välissä pari hevosta tarhaan ja otan tyhjän kupin pois. Ja vietän tallilla joka arkipäivä yleensä sen 9 tuntia, koska olen hidas siivoamaan karsinoita. K on liikkunut keskiviikkoisin kahdessa terapiassa, edellistä minun suorittamaani en muista.

Hätyytin lisävoimia apuun ja tarjosin Koota poneiluun oikeastaan ainoalle ihmiselle, johon voin luottaa ja jolta saattaa livetä aikaa tuollekin pullalle. Valitettavasti hänkään ei enää täälläpäin juuri asu, mutta täällä liikkuessaan meinasi piipahtaa poneilemassakin -jes! Ja onneksi, onneksi, K ei tällä hetkellä tarvi päivittäistä erityishuoltoa, ja se saa tarhata pitkän päivän aktiivinuorten kanssa.

Olen oravanpyörässä. Ponin tallipaikka on työni varassa. Työni ansiosta ei aikaa ja/tai jaksamista löydy ponille kuin hyvällä tuurilla lauantaisin. Ilman ponia ei kuitenkaan voi olla. Eikä ilman työtä, enkä tätä sopivampaa saa.

Tämä kuvasarja...

Niin. Ilman poniakaan ei voi olla. Huomaan ajattelevani, että se on jo vanha. (K ihan tosissaan vanhenee. Se on kylmänherkempi kuin koskaan ennen. Saa nähdä, joutuuko se tänä talvena kääriytymään toppatakkiin.) Se on raihnainen; on kesäihottuma ja on pölyallergia, maha ei ole priimaa ja tuskin jalatkaan. Se ei ole minulle sopiva. Se olisi tyytyväisempi jollain, jolla olisi pikkulapsia kyyditettäväksi. Ja onhan Maila, jonka kanssa saan puuhailla niin paljon kuin jaksan, eikä Sandrallakaan enää kamalasti muita töitä ole! Mutta kun on ne mutta ja kun. Mitään järkeähän tässä, hevosenpidossa, ei ole. Ei ole ollut neljään vuoteen. Jos sitä siis koskaan on ollutkaan. 

... on niin loistava!

Toivon, ettei tämä ole enää pitkäkestoista. Hajoaa pää. Tarvitsen poniterapiaa. Tarvitsen puolen tunnin harjailuja, tarvitsen tunnin päämäärättömiä metsäkävelyitä. Ja Koo tarvitsee jotain kavioidensa suojaksi. Ei tykkää sen säteet näistä keleistä yhtään, kun ensiksi tarvotaan viikkokaupalla märässä mudassa, ja yhden yön aikana pohjat jäätyvät koppuraksi. Ei huvita pilata hyviä kavioita nauloilla, liimakenkääjiä ei täällä ole enkä ala itse sörkkimään 40 euron kenkää jalkaan, enkä usko Koon ihon kestävän korkeita bootseja esimerkiksi pahimpina aikoina tarhauksenkin ajaksi, ja silloin tuon olisi oikeastaan oltava yöt sisällä. Ja ruununrajan alle jääviähän ei suositella tarhaukseen... Kun nyt vaan tietäisi, että tuleeko tänä talvena kunnon hankia ollenkaan, ja jos tulee, milloin. Tällaisena jos jatkuu, ei ole enää vaihtoehtona kuin ne naulakengät hokkeineen ja tilsakumeineen.

No mutta. Hengissä koko kööri suuri, eikä poneilla ole mitään hätää. Maila on vain suuttunut minulle ja mököttää, kun Hän ei ole saanut päivittäistä jakamatonta huomiota parin tunnin ajan. Ja Koo on yliseurallinen silloin, kun sille seuraani tarjoan. Ja huomenna saan luultavasti poneiluseuraa, eikä kamerankaan ulkoiluttaminen ole mahdoton idea jos sää ei ole aivan kamalan hirveä!

Elämä ei oo hei niin vakavaa! Relaa vähän, syö porkkana ja anna mulle toinen.