Näy.

Vaikka muiden turvavarustusten, kuten kypärän, turvaliivin sekä turvakärjellisten kenkien, käyttö on osaltani oikeastaan aina ollut puuttellista, heijastinten kanssa on ollut toisin. Mieluummin käärin ponin huomiväreihin ja heijastiviin pintoihin, entä katselen sitä auton katosta läpi menneenä. Maila ei ole kanssani poistunut pihasta ilman heijastinriimua ja jalkaheijastimia sitten kesän, jos muutamaa keskipäivän valoisaan aikaan tapahtunutta urheilusuoritusta ei lasketa. Koo on paremmin lapasessa eikä hötkyile esimerkiksi ravihevosista yhtään, mutta kääriytyy sekin oikeastaan poikkeuksetta heijastukseen. Viimelauantainen kävelylenkki Janitan ja ponien kanssa ei ollut poikkeus.

Ostoslistan kärjessä onkin toinen heijastinrintaremmi sekä vastaavanlainen riimu kuin Mailalla on kuvissa päässä, sekä vilkkuvaloja. Itse en tykkää yhtään otsa- tai taskulampuista, varsinkaan hevosten kanssa liikkuessa, mutta meilläpäinkään valolliset autot eivät ole ainoita liikkujia minun ja ponieni lisäksi. On pyöräilijöitä, kanssahevostelijoita, koiran ulkoiluttajia ja muita -joilla ei välttämättä ole valoa, jonka keilaan heijastimet osuisivat.

Listani kallein ostos yliviivattiin onnekseni sunnuntaina, kun ajoimme pihaan reilun sata heppaa. Uhkasinkin ponia, että nyt jos sairastut niin läskisoossiksi joudat, joten eiköhän se sitten eilen aamutallissa tervehtinyt minua punaisella, turvonneella ja vuotavalla oikeanpuoleisella silmällä. Aamupäivän aikana turvotus kuitenkin laski, silmä ei missään vaiheessa ollut kipeä, ja päivällä äidin tuotua puhdistusainetta oli turvotus jo lähes sulanut. Tänään aamutallissa silmä oli jo ihan normaali -onnekseni siis siinä oli vain roska, eikä tulehdusta tai muuta mukavaa. Mitähän muuta... Punnitsen nyt vaakakupissa naulakenkien ja bootsien välillä, en tosissaan tiedä kumpaan rumbaan lähden. Tulisi nyt ihan oikea talvi ja kinokset, (kuvassa näkyvä pieni peite on tosiaan jo kadonnut ja vaihtunut jäätikköön, tosin tuo Terapiamäki on ihan kunnossa -sinne ei vain pääse mistään, kun tiet ovat peilijäällä) pärjäisi pallero liukastelematta paljainkin jaloin. Tai no, en ole sen nähnyt liukastuvan vielä kertaakaan, mutta Koon tämänpäiväiset terapiat tyrkättiin hokillisille poneille. Sain muuten tällä viikolla vuoltua ponien kaviotkin, jee, eilen Sandra ja muistaakseni tiistaina Koo.

Sitä vielä, että hiljaiselo jatkuu edelleen. Harmittaa niin vietävästi, blogi-innostus olisi huipussaan ja pyörittelen jatkuvasti postausideoita päässäni. Mutta kiirettä pitää ainakin parin viikkoa vielä, ja jos joku päivä ei kiirettä olekaan, mieluusti sen käytän nukkumiseen. Niin, ja toivottavasti viikon päästä pääsen auton rattiin, noihin opiskeluihinkin toki hurahtaa oma aikanasa. No mutta, vapaaviikko töistä lähestyy koko ajan, silloin taas kone aukenee useammin ja olen tallilla valoisaan aikaankin tekemässä jotain ihan muuta kuin siivoamassa karsinoita tai taluttamassa terapioita.