Supertoimiva lauantaimaastoponi

Tai, noh, ainakin jarrut toimivat... Tosiaan, kävimme eilen Veeran, ja osan matkaa Sohvinkin kanssa samoilemassa Virpiniemi-Isoniemi-metsiköissä. Matkaan lähdimme kahden jälkeen, ja takaisin tallilla olimme vähän ennen puoli kuutta.

 Tallille päästyäni, ensin pestyäni ja rei'itettyäni hackamorejen nahkaosat, odottikin pouni jo hoitopaikalla loimetta, Veeran haettua senkin jo sisälle ja sipaistua harjalla. Vähän lisäharjausta, jonka jälkeen aloin mallailemaan ponille suitsia päähän. Irroitin noista mustista melkein-nähneet-laadun (10e 2010 tai 11 Kunkkareista, ostin tosiaan sileiden "nahka"ohjien takia) tee-se-itse-sidepullosan, ja aloin reikäämään poskihihnoihin lisäreikiä saadakseni hackamoret tarpeeksi korkealle. Päävermeet värkättyäni heitin ponille huovan ja loimivyön kyytiin, kuskille kamat päälle ja menoksi. Päätimme kirmata metsien kautti Virpiniemeen pyörätiereitin sijaan, ja jouduimmekin jo ensimmäisellä metsätiellä ravaamaan saadaksemme Koota edes vähän hereille. Ei toiminut, ei. Käsistä karkaavasta ruutitynnyristä oli tullut eteenpäinpotkittava vanha ruuna! Ravuriravasimme ja laukkasimme oikeastaan kaikki metsäosuudet, yksi n. 30-senttinen puunrunkokin loikattiin yli. Käynnillä poni olisi voinut jäädä vaikka kolmen kilometrin päähän Velmusta, mutta ravissa ja laukassa se mieluusti kyllä kulki melkeinmustanhevosen häntäkarvoihin koskien. Selvitimme tiemme Virpiniemeen, josta nappasimme mukaan Sohvin ja Paprun. Veera ravasi Velmulla edellä hiittilenkin takakulmaa, ponien laukatessa pysyäkseen perässä. Oli ehkä hieman, öh, turvaton olo, kun ponit vähän yrittivät lähteä kilpasille, mutta melkeinsievästi ne kuitenkin pysähtyivät kääntymiskohtaan. Hiittilenkiltä siis kinttupoluille, upottavahiekkapolulle, ja etsimme tiemme hiekkakuopille. Sieltä S & P lähtivätkin aikalailla samantien, seuraavan päivän kisojen takia. Minä ja Veera uljaine ratsuinemme jäimme kiipeilemään pariksi kertaa kasat, kunnes päätimme suunnata Isoniementien toiselle puolen. Siellä seikkailtuamme ja taas mäkiä kiivettyämme lähdimme kotiinmenomatkalle erinäisten ylimääräisten lenkkien kera, vähän ikäänkuin eksyttyämme. Välissä hyppäsin alas selästä ja talutin pounia, ei ole ihan maailman paras idea lähteä useamman viikon ratsastustauon jälkeen kolmen tunnin maastoon... Noissa metsissä olen tosiaan kahdeksisen vuotta pyörinyt, mutta viime aikoina polkuja ja teitä on katkottu äärimmäisen ärsyttävillä autoteillä. Noh, löysimme kuitenkin takaisin hiittilenkille, jonka Veera kävi vielä kiertämässä minun kiertäessä lyhyempää reittiä. Pyörätietä pitkin takaisin tallille, ponilta varusteet pois ja hoitopaikalle hetkeksi seisomaan. Värkätessäni suitsien kanssa jo kauemman aikaa, aloin miettimään, onkohan poni vielä siinä mihin sen jätin. Kävelin käytävälle, ja ei, karvakasaa ei näkynyt. Samantien kuulin tallin omistajan miehen ja tyttären huudahduksen "Kaaarsuuuuu", ja riensin pihalle. Siinä se pallero käveli verkkaiseen tahtiin tallin oven edessä. Vein ponin laitumelle, ja jatkoin varusteiden laittoa. Ensimmäinen kerta kahteen vuoteen, kun se tuosta käytävältä karkaa...
 Illalla kävin vielä erään marsun poisnukuttua (ja siitä lisää toisessa blogissa, kunhan sen kerkeän kirjoittaa) kävimme vielä Veeran kanssa ruokkimassa pounin ja kokeilemassa sille juoksutusvyötä -sekin hiihtoratsastusta varten, saa rintaremmin narut pysymään ylhäällä niiden yhdistyttyä liinoihin, joissa suksijat/pulkkailijat roikkuvat.

Jossain välissä kiusasin kuolemaatekevää Samperoani, ja otin nämä loisto-otokset vähän värittämään postausta. Vaan mihin on kadonnut se kuumuva, kiitolaukkaava ja hallinnasta riistäytyvä poni, jonka kanssa toivoi, että selviäisi joka maaston hengissä. Nyt toiveena oli, että pääsisimme joskus takaisin tallille...

Tänään käyn palauttelevan käyntihölkkälenkin, ja ainakin maanantaista perjantaihin poni on taas kevyellä liikutuksella. (Mutta liikkeessä! Hyi minua.) Katsoo sitten viikonloppuna, ja syyslomana, kuinka tuota jaksaa rääkätä...