Ruunan rallit

Koolle kuuluu hyvin vaihtelevaa. Polttiaisten hävittyä ja kutinan katkettua taas muutamaksi kuukaudeksi vaihtui ihottumaloimi sadeloimeen, poni kun ei tuntunut tarkenevan oikein missään säässä ilman topattuja sadetakkejaan. Laidunkauden loputtua poni, joka ei ollut kesän aikana juurikaan ylimääräistä kerännyt, hoikkui huomattavasti. Syytä arvailin ja jokunen maanantai sitten raspaajan vierailtua ajatukseni vahvistui; ponin hampailla ei enää narskuteta heinää tarpeeksi. Koo oli jo aiemmin syksyllä alkanut syödä Greenlinea, tuolloin kuivamittana oli puolitoista litraa, ja eläinlääkärin suosituksesta hain lisäksi kanisterin öljyä. Porvoon Hankkijalla vierailtuani mukaan tarttui kymmenen litran Racing Energoil-rypsiöljy, jota poni on saanut puuronsa sekaan kasvavan määrän, nyt kolmisen desiä. Jossain tässä välissä myös heinä vaihtui hyvinkin kortisesta vähän helpommin syötävään, joten kylkiluut eivät enää paista läpi ja kuivalla kevyttuulisella säällä ruuna pärjäilee taas takittakin.

Etten liian helpolla pääsisi, myös ponin kavioissa on sanomista. Alkusyksyn vietimme oikeastaan kokonaan pellolla Koon arkoessa vähänkään kivisillä teillä, pohjien taas vahvistuttua liikkeessä ja kuivien pohjien (ja täten kuivien, kovempien kavioiden) myötä pääsimme jälleen seikkailemaan myös teitä pitkin.

Viime viikkohan oli ratsastuspohjien osalta aivan loistava. Hyvä, pitävä ja pehmentävä lumikerros aivan kaikkialla, joten niistä otettiin ilo irti viikonlopun ajan. Lauantaina Kookin pääsi pellolle, hengailtuaan ensin Minkan vierellä niin kultaisena omana itsenään.*

Miten ponin ilme kirkastuikaan, kun tällä peltokerralla sen selkään tuupattiin kuski ja sekin pääsi vuorollaan rälläämään! Niin monta kertaa poni on ollut maailman parhaana tukena ja turvana Siinalle, seisoen vain kiltisti keskellä peltoa ja ehkä vähän käveleskellyt reunoja pitkin, vaan nyt pääsi ruunakin nostelemaan kinttujaan umpihankeen.

Ja ponihan nosteli, etujalat kauhoivat ja takajalat venyivät etenkin ponin lämmettyä ensimmäisten laukkojen jälkeen. Ponin riemu oli niin nähtävissä, ja koska Koo nyt vaan on maailman paras ja toimivin poni, sen jarrut toimivat edelleen ja rällätä pystyi pitkin ohjinkin.

Siinan sessio pellolla kesti vartin, Koon parisenkymmentä minuuttia, ja se olikin aivan sopiva määrä molemmille vuoden ensimmäiselle (ja toivottavasti ei viimeiselle!) kahluukerralle.

Sunnuntaina nappasimme pinkin pulkan mukaan, virittelimme rintaremmin ja ajo-ohjat satulaan kiinni ja suuntasimme pellolle. Hanki oli liian syvä ja raskas, joten pulkka kulki aivan omia polkujaan, kippasi itsensä kumoon tai muuten vain sabotoi ponin yritystä päästä menemään lujaaaaa! Hetken aikaa Koo viitsi pysähdellä ja kääntyä hakemaan pulkkaa kyytiläisineen suhteellisen kylmähermoisesti, kunnes totesi että nyt riittää pelleily, koittakaa nyt hitto vie pysyä siellä perässä, ja pukitti. Edellispäiväisiin Siinan loikkiin ei tuota voinut edes verrata, hyvä jos takajalat vähän nousivat, mutta se tuli niin yllättäen että juuri perässä raahautuvaan Minkaan katsahdattuani oli seuraava näkymä ponin turpa.

Juuri tästä puhuin viikkoa aiemmin, kuinka nuoret hevoset ovat vain nuoruudentyhmiä ja kokeilevat vähän kaikenlaista milloin sattuu. Vanhemmilla hevosilla nuo nuoruuden kotkotukset ovat tippuneet matkan varrella, sen sijaan ne ovat kehitelleet toimivat tavat päästä haluamaansa lopputulokseen. En meinannut naurultani päästä hangesta ylös ja takaisin ponin kyytiin, mutta loppujen lopuksi sinne päästiin ja matka jatkui -tielle.

Loppureissu suoritettiinkin suosiolla teitä pitkin, aina pulkkailijan ollessa tarpeeksi jäässä märkien vaatteidensa ansiosta vaihdettiin kuskia, ja poni pääsi vihdoin baanaamaan. Joitain videoyrityksiä yritimme, mutta ne päättyivät aina ojaan ohjaamisen hankaloiduttua huomattavasti, kun toinen käsi oli pois pelistä.

    

A video posted by @dis.epic on Nov 13, 2016 at 3:31am PST

Tallille palasi hikinen, mutta niin kovin tyytyväinen poni. Koitin käyttää ruunaa laitumella piehtaroimassa, mutta ei kukko käskien laula ja niin edelleen, joten poni sai upouuden loimen imemään kaiken lian karvasta. Loimesta ei ole muuta sanottavaa, kuin että en muuten enää koskaan osta yhtään halpistakkia, vaan pysyttelen Horseware-Bucas-Weatherbeeta -linjalla. En tajua kuka ihme nuo suunnittelee, eikö se ole hevosta koskaan nähnyt? No mutta, poni on pysynyt tuollakin kuivana ja siltä osin tyytyväisenä.

*Siinä Siinan selästä katsellessani pääni valtasi vain ajatus ei tuollaista voi tappaa, kun Koo katseli korvat hörössä ohjat kaulalla pellolle parkkeerattuna, välillä hönkäisi kameran linssin sumeaksi ja toisinaan tökki Minkaa että tylsäääää rapsuta nyt vähän. En itse päässyt raspaukseen mukaan, mutta illalla käynnistä kertoessaan Minka totesi vain ajatelleensa känniponin pää kainalossa aivan samaa lausetta kuin minä nyt muutamia viikkoja myöhemmin.

Kuluneen puolivuotisen aikana olen puhunut ponista niiiin monen työkaverin, hevosihmisen, kaverin, perheenjäsenen ja tasan viikkoa ennen peltopäivääkin yli kymmenen vuotta meidät tunteneen ystävän kanssa, todeten, ettei tässä ole yhtään mitään järkeä kun enää talvetkaan eivät mene helposti ja mukavasti ohi ja kesät ovat täynnä itkua ja ahdistusta.

Ja sitten tulee näitä päiviä, tai viikonloppuja, kun pään valtaa ajatus entä jos sittenkin... Entä jos sittenkin tämä ei olisikaan ponin viimeinen talvi. Entä jos sittenkin jatkaisimme huhtikuun yli, entä jos sittenkin kokeilisimme vielä jotain kesäihottumaan ja aloittaisimme lisäruokinnan hyvissä ajoin talvea helpottamaan ja ja...

Tällä hetkellä päässä pyörii lähinnä en tiedä. En tiedä onko missään mitään järkeä. En tiedä onko minusta lopettamaan noin elämäniloisen ruunan elämä, vain siksi että en itse jaksa sen pitenevää vikalistaa. Enkä tiedä, onko noin vikaisen hevosen elämä oikeasti elämisen arvoista, vai onko sen pito vain itsekästä. En tiedä. Onneksi ihan juuri nyt ei tarvikaan.

Ponijengi ❤