Ei ainakaan minulle. Ihana, ihana pieni poni. Ehkä on taas aika herätellä blogia henkiin. Olen viettänyt koko viikon ilman konetta, joten en ole myöskään Bloggerin puolella käynyt.
Lähdin tosiaan eilen tallille kera koiranuorison. (Leya ja Piu) Hyppelehdimme jo lähes sulaneiden laidunten kautti tallin pihaan, jossa viritin portinsitomisnarun ponin tarhapäits... kaulanaruun kiinni, ja herra Kaviokas lyöttäytyi lenkkiseuraamme. Nuorisosta vanhempi, eli Leya, joutui myös olemaan hihnassa -tuo kolmikko olisi löytynyt ensimmäisen vastaantulevan auton edestä, mikäli kaikki olisivat olleet irti, kuten myös herra Kaviokas on tottunut lenkkeilemään. Kaviokas ei nimittäin ole hirvittävän ihastunut Piuun, joka hästää sen jaloissa ja takana ja edessä ja vähän näykkii hännästä ja takajaloista ja haukkuu ja riehuu ja... Erään kerran ollessamme lenkillä tuossa samaisella pyörätiellä, joskin pidemmällä & lähempänä tallia, poni raivostui koiralle totaalisesti ja lähti ajattamaan sitä -suoraan kotipihaamme. Koira jäi sillä kertaa kotiin, ja jatkoimme matkaamme ponin kanssa kahden.
Eilinen reissu oli sikäli erikoinen, ettemme päässeet metsäpolun kautta kotipihalle, kun se on loppumatkasta eli jyrkähköstä ylämäestä lähes peilijäällä. Ja alkumatka mudalla.. Poni aluksi pelkäsi kyseistä polkua kaikkine kummallisine puisine siltoineen, mutta nykyään se yrittää aina ohi kulkiessammekin lähteä sinne seikkailulle. Poni lienee oppinut, että polulta on lyhyt matka kotiini, ja siellä saa aina herkkua -joko laiduntaa pihalla vapaana mielin määrin, tai isä tulee ruokkimaan palleroa porkkanoin ja leivin. Erään kerran kuljettuamme tämän asuinalueen läpi toiselta laidalta, ja yrittäessämme ylittää iik-niin-kamalaa lumivuorta, poni tokaisi että meikälle riitti vuorenvalloitukset, ja lähti rennon letkeään raviin. Ja suoraan kotiovellemme, jossa odotteli minua.
Vähän meinaa teksti lähteä seikkailemaan asioihin, jotka eivät ole niin olennaisia. Muttasiisjoo, eilen tosiaan kiersimme tuolta pidempää kautti, kokonaan asfaltoituja teitä pitkin kotipihalle, jossa poni yritti taas jälleen kerran päästä vierailulle sisälle taloon saakka, isä ruokki ponia kuivatuilla leivillä, ja minä pesin ponin kaviot ja jalat lumella. On kuitenkin ilmeisesti ihan normaalia, että minulla on aina kaviokoukku kodin ikkunalaudalla..? Talsittuamme hetken vähäisessä hangessa, laitoimme puudelit taloon ja lähdimme talsimaan takaisin kohti tallia. Pyörätielle päästyämme hyppäsin ponin kyytiin ja matkustin sen karvaisessa ja lämpimässä selässä tallille saakka. Tuo on vaan niin mahtava tätiratsastajan puskamopo, ainakin tallille päin mennessä.
Vaikka minun käteni edelleen oireilee keskiviikkoisesta Baronin selästä kuralätäkköön lentämisestä, ja vaikka ponia ei ole liikutettu ties kuinka pitkään aikaan, ja vaikka sillä oli varusteina tasan se kaulanaru, en pelännyt sekuntin sadasosaakaan, että poni jättäisi minut matkalle ja karauttaisi tallille, vaikka se olikin koko reissun ajan osoittanut omistavansa melko paljon ylimääräistä energiaa. Tai että se edes riistäytyisi hallinnasta. Tai edes kiihdyttäisi vauhtia ilman lupaa. Saman videon olisi voinut ottaa laukassa, reippaassa tai rauhallisessa, mutta hallinnassa olevassa. Alla superlaadukas kännykkävideo viimetalviselta reissulta, tuolloin meillä taisi kuitenkin olla päitset kera yhden narun. Halusin nauttia siitä hetkestä, kun aurinko vajosi puiden taa ja väritti lätäköt punertaviksi. Kun poni tallusti korvat hörössä välillä asfaltilla, välillä pientareen puolella. Kun upotin käteni ponin edelleen turhan pitkään ja paksuun karvapeitteeseen. Kun poni pysähtyi istunnan tiivistämisellä, ja halasin sen paksua ja karvaista kaulaa painaen pääni sen pörröiseen harjaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi jo etukäteen, ne piristävät aina päivää! Kommenttien valvonta on päällä, joten hyväksyn ne ennen julkaisua -älä siis ihmettele, jos kommenttisi ei tule heti näkyviin. :) Halutessasi voin olla julkaisematta kommenttisi, kunhan ilmoitat siitä minulle.