perjantai 1. kesäkuuta 2012

Onni onnettomuudessa

Pahoittelen jo etukäteen mahdollisesti sekavaa tekstiä, olen edelleen kovin öäh... sekaisin, mutta haluan saman tien purkaa ja muistella tämän päästäni, että voisin ehkä saada nukutuksi. Ja kyllä, tästä tulee piiiitkä ja kuvaton, mutta tämä jos jokin on minulle itselleni!

Kuten edellisessä postauksessa ajattelinkin, niin lähdimme tosiaan sinne maastoon ravailemaan. Mukaan lähti äiti & pikkunartut, minä ponin kyydissä kera päitsien ja yhden narun. Alkumatka meni aivan hyvin, mitä nyt poni vähän kyttäili kaikenlaista, kun ei piiiitkiin aikoihin ole yksin, eikä jonon ensimmäisenä missään mennyt. Otimme pehmeällä nurmella parit laukkapätkät, aina kiidellen pois päin tallilta ja sitten käännyimme takaisin kohti kolmikkoa. Metsään päästyämme Leyakin päästettiin irti, ja se kun on enemmän seikkailijasielu kuin jaloissa pyörivä Yoda, oli ponikin vähän innokkaampana menossa. Pari kertaa se halusi poiketa reitiltä pienemmille poluille, mutta käyttämällä narua kaulalla, kääntyi taas takaisin. Keskellä männikköä oli/on jokin... en-tiedä-mikä, savipohjainen systeemi, jossa jokin putki ja sen päässä vihreä tötterö. Poni kyttäsi sitä enemmän kuin aiempia, joten kävimme tutustumassa siihen -eikä ollut ensimmäinen kerta, aiemminkin on tuota jänskännyt. Kaikki ok, poni nuuhkaisi putkea ja päätti jatkaa matkaansa. Suoraan eteenpäin. Ja se oli virhe. Sekunnin murto-osassa olimme keskellä äärimmäisen vetistä savea -joka ainakin selästä käsin näytti aivan samalta, kuin äskeinen, kantava savikko. Poni oli tässä vaiheessa "vain" mahaa myöten upoksissa, ja hyppäsin salaman nopeasti alas selästä ja loikkasin kaatuneen puun päälle. Poni vain oli, ei yrittänytkään pyristellä ylös. Arvelin jonkun olevan vialla, ja huusin äitiä. Huusin monesti, aina vain kovempaa, kunnes viimeisellä kerralla kuuli vastaus "joo oon tulossa!!!". Äitini järkyttyi näkemästään, survoi puhelimeni käteeni ja avasin suojakoodin. Näppäily 112, soitto hätänumeroon ja opastus paikalle. Soitto isälle, että tulisi hakemaan koirat ja opastamaan palokunnan paikalle. Minä istuin ponin vieressä, ponin pää sylissäni ja itkin. Pyysin ponilta, ettei se jättäisi minua siihen, että se selviäisi tästäkin. Tärisin ja itkin, rapsuttelin ponia, ja yritin pysyä rauhallisena. Yritin. Saa olla melkoinen lehmänhermoinen ihminen, että tuossa tilanteessa on rauhassa -elämäsi keskipiste makaa vain päätään välillä liikuttaen, raskaasti huohottaen jalkojesi tasolla, keskellä savikuoppaa. Ja niin aika mateli, äärimmäisen hitaasti. Poni jatkoi huohottamista, koitti pari kertaa repiä itseään ylös. Ok, vasen etujalka kunnossa, siinä pieni pintanaarmu. Muuta ei tiedetty. Äärimmäisen vilkkaan mielikuvitukseni vuoksi aloin jo kuvitella kaikkea; savimöykky ponin vasemman takajalan edessä oli ponin oikea kavio -siis tuli suoraan mahan alta, erittäin luonnottomasti. Kuulin paloauton sireenit, (ja huusin äidille "NYT NE TULEE, NE TULEE PELASTAAN PONIN!!") vaikka todellisuudessa eivät todellakaan tulisi vetämään saaliseläintä pillit huutaen. Ja jatkoin ponin silittelyä, toivoen parasta ja peläten pahinta. Äiti kävi välillä kauempana katsomassa tielle koirien kanssa, ja poni hätääntyi siitä hieman.

 Isä saapui, jätti auton tien varteen ja vei koirat sinne. Hän jäi tien varteen opastamaan palokuntaa, kun minä jatkoin kyynelten vuodattamista ja ponin otsatukan pörröttämistä. Ja aika vaan jatkoi matelemistaan. Todellisuudessa isä oli perillä noin kolmessa minuutissa, ja palokunta reilussa kymmenessä. Minusta palomiesten saapuminen kesti vähintään tunnilta, ainakin puoleltatoista. Palomiehet siis saapuivat oikeaan osoitteeseen, ja aluksi ponia tuli katsomaan kaksi miestä. Toinen kävi ponin luona, että poni sai haistella sitä, ja toinen katseli tilannetta. He kyselivät ponin vointia, ikää ja tapahtunutta. Olisi hankalaa vetää poni vinssillä ylös, kun se pitäisi vetää edestä päin -ja siellä oli lähinnä vain puita. Sivulle olisi saanut auton, mutta siinä taas oli joku kaivosysteemi edessä. Mieluusti he eivät kuitenkaan liinoja olisi käyttäneet, sillä hevosella on kuitenkin loppupeleissä erittäin hennot jalat, ja jos jalkoihin sattuu pahemmin, niin se kaviokas on entinen. Jonkin aikaa pähkäiltyämme päätti poni tarttua ohjiin, ja lähti pungertamaan itseään ylös. Palomiehet kehuivat ponia ja käskivät minun auttaa narusta -ja niin poni oli taas kantavalla maalla. Itse en tosiaan tiennyt ennen palomiesten saapumista, että onko parempi jos ponin antaa itse nousta pois, vai estääkkö neljän sadan kilon otuksen liikkuminen, ettei se katko jalkojaan sätkiessään hätäisenä. Ilmeisesti siis on taas jälleen kerran parempi, jos poni itse määrittää liikkumisensa ja tulee lähes omin voimin pois.

 Poni otti pari haparoivaa askelta, veti päänsä maahan ja etsi ruokaa... Taluttelin ponia vähän, ja se käynnissä arkoi oikeaa takasta, ravissa molempia oikeanpuoleisia jalkoja -ilmeisesti olivat puutuneet, kun poni makasi loppuaikana oikean kylkensä päällä. Poni sai hetken aikaa syödä ja kerätä voimiaan, samalla kun palomiehet kehuivat sen ensiluokkaista käytöstä -ja kehuivatpa sen ulkonäköäkin. Seisoskelimme hetken, vaikka poni ilmaisi kuopien olevansa valmis jatkamaan matkaa, kunnes lähdimme takaisin tallille. Alkumatkasta poni oli jäykkä, mutta varasi painoa kunnolla kaikille neljälle jalalle. Kävelimme verkkaisesti tallille, jossa poni pääsi jalkojen ja kylkien huuhteluun ja vahinkojen tarkasteluun. Tuloksena neljä tai viisi pientä pintanaarmua jaloissa/vasemmassa lavassa, joista siis karvat ja luultavasti ylin ihokerros lähteneet. Ponilta kaikki helpolla lähtevä vesi pois karvoista, loimitus sadepukuun ja pihalle syömään nurmea. Vein yötarhaan ekstrakasan heinää ja keittelin melassivedet, samalla kun poni söi tyytyväisenä ruohoa. Poni tarhaan, taputtelut ja portti kiinni ja kotiin.

Nyt on kyllä ainakin ihmiset ihan rättipoikki, vaan pitääpä tuota käydä nyt yöllä vilkaisemassa, ja aamulla uudestaan. Mutta mikä tuuri oli matkassa, kun ei tuon pahemmin käynyt! Minulle jalkaan haava (niin, ne kengät on kait syytä pitää jalassa) ja henkisiä traumoja, ponille parit nirhaumat eikä senkään herneessä tuo varmaan positiivisiin kokemuksiin mennyt, ja äiti selvisi ilman fyysisiä vammoja.

Pakko vielä kiittää palomiehiä, ihanan rauhallisia ja asiantuntevia ihmisiä! :) Ja anteeksi teidän iltakahvien keskeyttäminen.. Ja todellisuudessa toiminta oli siis nopeaa, hätäkeskukseen soitto 21:42 ja isälle soitto 22:06 kun poni oli taas maan pinnalla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi jo etukäteen, ne piristävät aina päivää! Kommenttien valvonta on päällä, joten hyväksyn ne ennen julkaisua -älä siis ihmettele, jos kommenttisi ei tule heti näkyviin. :) Halutessasi voin olla julkaisematta kommenttisi, kunhan ilmoitat siitä minulle.