Ralliruunikot

Viimeisten viikkojen aikana täkäläisiä hevosihmisiä on toisinaan hemmoteltu jopa loistavilla liikutuspohjilla, jollaiset päivät itsekin olen hyötykäyttänyt käyttämällä ruunat päästelemässä suorilla. Koosta huomaa niin selvästi, jos se ei ole päässyt hetkeen juoksemaan niin lujaa kuin jaloista lähtee; normaalisti niin kiltti ja helppo poni alkaa sanalla sanoen ärsyttäväksi. Nyplää ja hästää minkä ehtii, saattaa säpsyillä ja säikkyä turhia, eikä jaksa oikein keskittyä. Saatuaan kasvattaa kierrokset niin korkealle kuin haluaa, poni on hyvän tovin taas niin raukeana ja silminnähden onnellinen -niin, ja helppo käsitellä. 

Roksukin selvästi tykkää, kun ei tarvi kipitellä nöpöhölkkää vaan saa venyttää askeltaan. Sitä ei ole ensimmäisten lenkkien jälkeen tarvinnut pyytää eteenpäin muuta kuin kotiristeystä ohittaessa, muuten olen lähinnä pyydellyt siirtymisiä eri askellajien välillä.

Minkäänsortin pitsinnypläystä Koon kanssa ei ole liiemmin harrasteltu, se on saanut mennä valitsemaansa vauhtia minun valitsemassa askellajissa. Joinain päivinä takaisin tallille päästyäni olen hetken hakannut päätä seinään että miksi ikinä pitikään tuollainen hevonen hankkia, toisinaan olen halinut ponia huomattavasti pidemmän ajan ja kasvattanut kiitollisuudenvelkaani.

Eilen autotiet, joilla normaalisti baanaamme, olivat lumipeitteestä huolimatta turhan liukkaita, joten ohjasin ponin metsään. Samalla polulla vuoden alussa pulkkaratsastelimme menemään, mutta yllätykseksemme polkua päällysti kaatuneiden ja taipuneiden puiden joukko. Tovin kierreltyämme ja kaarreltuamme käänsin ponin ympäri, ajatuksenani kokeilla polkua T-risteyksen toiselta puolelta. Polku alkoi ihan hyvin, muutama risu siellä täällä polun päällä, mutta kohta kovis-Koo sai näyttää todellisen sisunsa puskiessaan puskien läpi korvaansa heilauttamatta.

Poni selvästi mittoi, että mikä on tarpeeksi ohut läpirunnottavaksi, mikä tarpeeksi korkealla alitettavaksi ja mikä oli parempi kiertää umpimetsän kautta. Ei ole montaakaan kuukautta kun vietin illan etsiessä materiaalia Suomen sotahevosista, kavereideni kanssa pohtiessa että mikä tuntemamme hevonen sopisi sotaan ja kuka rintamalle vietyään katoaisi horisonttiin alta aikayksikön. Totesin esimerkiksi Mailasta, että se paremmilla jaloilla varustettuna olisi ollut mitä mahtavin sotahevonen. Puskee läpi kivien ja kantojen, ei kyttää tai säiky mitään, tilanteen vaatiessa pysähtyy tasan niille jalansijoilleen, ollen kovapäinen mutta silti herkkä ja näppärä käsiteltävä. Koon sotahevosuran teilasin samantien, mutta näköjään poni osaa kymmenenkin vuoden jälkeen yllättää. Moista määrätietoisuutta se on jonkun kerran vilauttanut, mutta vain hyötyessään siitä itse. Nyt talsimme tallilta poispäin, reittiä, jota olimme kerran aiemmin käyneet hölkkäämässä pikkupätkän.

Linkki videoon

Rocky on näiden muutaman viikon aikana kietonut minut täysin kavionsa ympärille. Sen luota on mahdotonta palata hymyilemättä. Kuten omistajallensakin olen kerta toisensa jälkeen todennut, se on ihan hiton hauska otus! Aika pitkälle vain kärryttelin ruunalla, yhden pellollajuoksemissession rikkoesssa vähän rutiineja.

Viime viikolla hain kuitenkin ajoraippani takaisin, valjastin Roksun varsin riisuttuihin siloihin ja laitoin omaakin jalkaa toisen eteen. Viikonlopun ilma ei ollut puolellamme, jäävesiräntäsade laskeutui naamalle vaakatasossa tuulen välillä yllyttyä pureviin puuskiinkin. En saanut kertakaikkisesti mitään tuntumaa päälyhanskojen kera, ohuemmilla taas sormeni jäätyivät tunnottomiksi. Poni väisteli korviin tuulemista, eikä sitä juuri kiinnostanut ympyrällä nysvätä. Muutaman askeleen tasaisen tuntuman jälkeen löysäsin aina ohjat, ja muutaman onnistuneen pätkän jälkeen lopetimme siltä erää.

Eilen kurvasin ponin omistajan pihaan, kaivoin puhelimen viereiseltä penkiltä ja katsoin, että kymmenen minuuttia sitten on tullut viesti, että lähtevät reilun tunnin päästä maneesille, ja haluanko Roksun kanssa mukaan. Nousin autosta enkä ehtinyt vastata viestiin, kun omistaja tuli juttusille ja sovimme lähtevämme tovin päästä. Kävelin tallille, hetken peukaloita pyöriteltyäni vuolin Rockyn etukaviot loppuun, katsoin toista takasta jossa on ulkosyrjällä irtoseinämäisyyttä, ja siivosin tallin. Käytävää lakaistessani ponin omistajat saapuivat ja Roksu sekä kaverinsa pääsivät harjattaviksi, kuljetuskuntoon ja lopulta traileriin kyytiinkin.

Jaksan yhä edelleen ihmetellä hevosia, jotka kävelevät kyytiin suorilta, vaikka Kookin on viimeaikoina sellainen ollut! Ilman yhtään sivuaskelta, poispäin katsomista tai muutakaan. Vaan sinne ruunat kopottivat, traileri suljettiin ja matka alkoi. Viitisen kilometriä matkattuamme käännyimme maneesitallin pihaan, purimme ponit ja siirryimme maneesiin varustamaan. Roksua ei kiinnostanut olla yhtään eduksemme, se pyöri ja kävi moikkaamassa maneesista lähdössä olevaa ponia, Sain kuin sainkin ruunalle valjaat päälle ja suitset päähän ilman irtipääsyä, joten lähdimme kävelemään pitkin maneesia.

Päivän teemana oli jälleen kerran tuo tasainen tuntuma. Miten se voikin olla niin hankalaa... Suoraan tasaisella tuntumalla kulkemisen ohella pyörittelin ympyröitä, ohjasin kulmat 90-asteisiksi, taivuttelin sisään ja ulos, mietimme vähän avo- ja sulkutaivutusten alkeita, ylitimme jokusen kerran puomeja ja otimme muutamat ravipätkät. Välillä kävelimme pitkin ohjin uralla tai pysähdyimme katsomaan ratsukon menoa, ettei molempien mielenkiinto ehtisi lopahtaa liian pitkistä pilkutushetkistä. Väliin välähti sellaisia pätkiä, etten olisi malttanut palkita ponia löysillä ohjilla vaan olisin halunnut jäädä fiilistelemään ja katsomaan. Jotain näissä vuosissa on kuitenkin oppinut -harjoitus lopetetaan silloin, kun se sujuu. Aina. Kohta se ei enää suju senkään vertaa, ja molemmille jää huonot vibat tehtävästä. Lopeteltuamme poni oli lämmennyt sopivasti, eikä purkaessa enää hyörinyt ja pyörinyt samaan malliin kuin varustaessa.

Tänään menimme taas siitä, missä aitaa ei ole, joten pyöritin kärryt ponin perään ja suuntasimme tielle. Aloitimme samaa reittiä kuin aina ennenkin, mutta kotipihaan kääntymisen sijaan pyörittelin raipan hipsuhuiskaa ja ohjasin ruunan risteyksestä ohi. Matka taittui reippaasti ravaten, mitä nyt jokunen lumipenkka ja katos aiheutti kiemurtelua, häntä kankkujen väliin vedettynä eteenpäin syöksähtelyjä tai muuta hauskaa. Pihassa haukkunut kohti juokseva koira ei saanut kuitenkaan ponia edes miettimään vapaaehtoisesti hidastamista, sen verran oli meno päällä, ja "varokaa, se voi tulla ihan siihen aidalle haukkumaan" huudelleelle koiranomistajalle huikkasin vain, että tätä ei mahda tällä hetkellä yksi koira kiinnostaa.

Väliin jarruttelin ponia kävelemään alamäet, jyrkkiin poistuin kyydistä ja kävelin vierellä tai takana. Erään kerran kärryistä poistuttuani toisen jalkani alta lähti pito samantien, ja yks kaks makasin maassa. Roksu on kyllä vallan mahtava ja järkevä poni, luultavasti huiskin raipalla miten sattuu, en ihmettele vaikka ohjatkin olisivat heilahtaneet tarpeettomasti, enkä usko että ponin normaaliarkeen kuuluu yht'äkkiä maahan lakoavat ihmiset. Vaan siinä ruuna seisoi, tasan niin kauan että sain hengityksen toimimaan ja jalat alleni. Ja käveli verkkaisesti vierelläni törkeän kipeää häntäluutani valitellen. Hetken päästä käänsin ponin ympäri, laitoin Endomondon pyörimään ja hyppäsin takaisin kyytiin.

Kotimatka sujui edellistä puolikasta hieman reippaammin, vaikkei ponia toiseenkaan suuntaan tarvinnut pyytää kirimään tahtia. Alamäet jälleen kävelimme, muuten matka taittui ravipainotteisesti. Tämän reissun aikana oli hirmu kiva huomata, että ponille alkaa ainakin oikeassa mielentilassa olla eri askellajien merkkiäänet (käynti - naksutus, ravi - suhina, laukka - imutus, kuten Koolle, Sandralle ja Serafiinallekin opetin) selvää kauraa. Suhistessa ravi piteni ja ensimmäisellä imutuksella ravi vaihtui laukalle.

Loppukäynnit kävelin hikisen ponin vierellä, lähes tallin pihassa huomasin raipan tippuneen välille. Matkaa lenkille kertyi reilut 7,5 kilometriä, jälkimmäisen puoliskon keskivauhti oli 10km/h ja huippunopeus 23km/h. Vaihdoin silat ponin piehtaroitua fleeceloimeen ja kävimme kävelemässä vielä toisen loppukäyntikierroksen. Tarhaan ruuna sai patalapun mitoissa olevan sadetakin niskaansa ja heinäkasan nenän eteen, josko tuo mammuttikarva joskus kuivuisi. Ja taas jälleen kerran lähdin ponin luota hymy huulilla.

Postauksen kuvat harvemmin liittyvät samalla kohdalla olevaan tekstiin, kunhan ovat kuvituksena. Maneesikuvat on ottanut Inka T.