En oikein tiedä mistä alottaisin, mitä kertoisin. Mutta tässä sitä taas ollaan, hevosettomana. Kolme ja puoli vuotta sitten etsin nuorta arabitammaa, joka ei saanut olla kimo koska en halunnut menettää ystävääni ennenaikaisesti kimosyövälle, ja ilman osteokondoosia eli irtopaloja sillä olin reilua vuotta aiemmin hyvästellyt aivan liian nuoren ystäväni kyseisen kasvuhäiriön takia. Ajatuksissani siinsi seuraavat 20-30 vuotta yhdessä uuden ystävän kanssa, oma talli oman talon pihassa lähitulevaisuudessa, lukemattomia yhteisiä maastoja ja taitojen karttumista monipuolisesti eri lajien parissa sekä hevosihmisenä ylipäätään. Sain kolme vuotta ja kaksi kuukautta, pilvilinnoista romahdin ensimmäisen viikon aikana kun poni löytyi turvonneen jalkansa kanssa pihatosta ja alkoi aika pian käyttäytyä tavalla, jota emme koskaan olleet nähneet aiemmin. Siitä lähti melko tapahtumarikkaat ja, noh, stressaavat vuodet. Ihana, rakas poni, niin sympaattinen ja kiltti. 95% ajasta.
Malinin lähtölaskenta alkoi lokakuussa 2020. Sitä edelsi vähän haastava kesä; varusteita hajosi historiallisen paljon ponin toimesta, käytiin klinikalla ja konsultoitiin eläinlääkäriä en edes tiedä kuinka monta kertaa, oli hankkarivammana oireilevaa kaviopaisetta ja diagnosoitu puikkoluun murtuma, joka ei sitten ollutkaan sitä. Mutta lokakuussa olimme lähdössä mätsäriin, koko kesän poni oli kulkenut ilman mitään ongelmia huviajeluilla hankkiakseen lastaus- ja kuljetusrutiinia. Keskellä moottoritietä Malin kilahti. En vieläkään tiedä miksi se tapahtui, mutta se trailerin potkiminen oli itsetuhoisinta mitä olen koskaan hevosen nähnyt tekevän. Ei kuule mitään, ei näe mitään, eikä ilmeisesti tunnekaan mitään. Selvisimme hengissä kotiin, trailerikaan ei kärsinyt kamalan pahasti, mutta siitä alkoi kolmen kuukauden helvetti. Poni oli välillä niin kipeä, että sitä piti oikeasti varoa. Se koiranpentumainen, sosiaalinen ja rakastettava tyyppi johon rakastuin, oli aika hiton kaukana. Taas tutkittiin, ja konsultoitiin lukemattomia ihmisiä, kukaan ei oikein osannut sanoa että miksi poni yhtäkkiä kilaroi noin voimakkaasti ilman ulkoista ärsykettä, eikä myöskään löydetty mitään, mikä olisi hajonnut tuossa rytäkässä. Kaikki kuvat priimaa, mutta poni oli niin huonovointinen ettei todellakaan ravannut ja tarhaa putsatessa sitä ei kannattanut päästää silmistään. Tammikuussa syötin oma-alotteisesti ponille kipulääkepullon jämät, ja se 3,5 päivän kuuri teki taikoja -se sama iloinen ja kltti poni löytyi takaisin. Vähitellen palailimme takaisin liikutukseen ja hetken elämä hymyili meille.
Huhtikuussa poni oli elämänsä voimissa. No ehkä ei ihan, se lepuutteli toista takajalkaansa ajolenkeillä aina pysähdyksissä ja lenkin jälkeen varusteita purkaessa, mutta liikkui aina erittäin mielellään ja reippaasti. Asetin meille tavoitteen, elämäni ensimmäisen valjakkoajokilpailun, 16.5. Urjalassa. Malin tuntui hyvältä ajaa, liike oli ollut puhdasta ja poni oli aina iloinen ja reipas. Kävimme kuljetus- ja vieraanpaikanharjoituksen vuoksi vappuviikonloppuna Porvoossa, lauantaina ajamassa raviradalla ja sunnuntaina isolla ratsastuskentällä. Ihan heittämällä parhaat ajokerrat tuon ponin kanssa, niin herkkä, reipas ja kuuliainen ettei koskaan ennen. Kuljetukset ja lastaukset menivät ilman mitään ongelmia molempina päivinä molempiin suuntiin, joten luottavaisin mielin suuntasimme parin viikon päästä Hessi-tallille.
Lauantaille 15.5. olin varannut meille valjakkoajovalmennuksen, jossa pääsimme tutustumaan kisakenttään ja -keiloihin. Ajo meni varsin mukavasti, ei niin mieletön fiilis kuin pari viikkoa aiemmin, mutta ei kyllä mitään moitittavaakaan. Valmennuksen jälkeen treenasimme valjakkoajon vesiestettä, se oli meistä molemmista hauskaa ja poni kahlaili vedessä ilman pienintäkään epäröintiä. Malin käyttäytyi muutenkin vieraassa paikassa kuin kokenutkin kisaponi, rauhallisesti ja järkevästi vaikka ympärillä oli huomattavasti enemmän vilinää kuin kotitallilla ja aikaa karsinassa tuli vietettyä paaljon enemmän kuin normaalisti. Illan tutustuimme rataan ja puunasimme ponia ja varusteita seuraavan päivän koitosta varten.
Sunnuntainakin Malin oli kuin kotonaan kisapaikan hälinässä. Meidän ensimmäinen starttivuoro oli ensimmäisen luokan toisena lähtijänä, joten olimme hyvissä ajoin verryttelykentällä. Verryttely sekä ratasuoritus sujuivat ihan mukavasti, poni hieman kyttäili katsojapäätyä mutta suoritimme kaikki portit ja olin erittäin tyytyväinen siihen. Malin oli hieman hidas reagoimaan pyyntöihin, joko reissun väsymys painoi jaloissa tai sitä vaan yksinkertaisesti jännitti tuo tilanne. Tavoite oli kuitenkin jo saavutettu, olimme suorittaneet radan hyväksytysti, joten päätimme aikaistaa kotiinlähtöä ja perua toisen startin joka olisi ollut vasta reilun tunnin kuluttua. Varusteostosten aikana minulle tuli viesti että meitä tarvitaan palkintojenjaossa, sillä voitimme ruusukkeen valjakkotarkastuksen parhaista pisteistä. Siispä kunniakierroksen kautta kamat autoon ja kotimatkalle!
Tai no, saatiin poni traileriin kun sen päässä naksahti taas. Nyt voin vannoa, että trailerissa ei ollut ampiaista, ulkoa ei kuulunut mitään ylimääräistä ääntä jota poni olisi säikähtänyt, ei yksinkertaisesti ollut mitään ulkoista syytä miksi edessäni äsken rauhassa seissyt poni latoi taas takasiltaa niin kovaa kuin kavioista lähti. Välillä poni keikkui etupuomin varassa ja hetken pelkäsin, että se tulee siitä oikeasti syliini. En tiedä kauanko tämä kesti, joitain minuutteja varmaan, kunnes poni lopetti riehumisen ja seisoi edessäni. Purettiin Malin ulos, ja olin niin raivona. En voinut muuta kuin siirtyä syöttelemään ponia, joka siis käveli rauhassa kopista ulos ja oli hetkessä kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, ja itkeä. Tiesin, että Malinin lupaavasti startannut valjakkoura olisi siinä -ei tuollaista ponia voi kuljettaa valmennuksiin tai kisoihin. Tiesin myös, että minusta ei ole ajamaan tuota ponia enää kotiin parin tunnin päähän. Alettiin etsiä jotain henkilöä, joka suostuisi ottamaan potentiaalisesti kuljetuskaluston tuhoavan ponin autoonsa, traileristahan oli siis nyt takapuomi poikki ja pientä rikkoontumista takaosassa muutenkin. Yllättävää, että siihen hätään ei ketään hullua löytynyt, joten illalla teimme päätöksen lähteä kotiin ja jättää poni kyläilemään Hessi-tallille.
Malinille löytyi seuraavalla viikolla kuljettaja kuorma-autoineen, ja se siirrettiin takaisin kotitallille. Näiden pienten lisäkulujen myötä tuolle yhdelle surullisen kuuluisalle seurakisastartille tuli hintaa nelinumeroinen summa, ihanan halpaa. Malin pääsi heti kotiin tultuaan kipulääkekuurille, ja taas seurailtiin ja tutkittiin että mitenköhän pahasti tällä kertaa kävi. Poni pysyi nyt iloisena, sitä ei tarvinnut varoa, mutta puhtaasti se ei liikkunut. Tutkittiin ja hoidettiin, välillä liike oli parempaa ja välillä huonompaa, kesän aikana aiemmin niin suorajalkaisen ponin takajalat muuttivat asentoakin hajavarpaisiksi. Poni liikkui myös ontuvana mielellään, mutta eipä sellaista oikein liikuttaa viitsinyt. Taas jäi mysteeriksi, että miksi Malin flippasi trailerissa ja miksi se ontui. Ainoa veikkaus oli, että vaurio on jossain lantion alueella, koska kaikki muu ponista tutkittiin eikä vikaa löytynyt.
Viimeisen vuoden Malin on ollut kevyellä tai olemattomalla liikutuksella. Se on välillä ontunut viikon, välillä päivän, muttei ole ollut jatkuvasti aggressiivinen. Sen sijaan sellaiset silmänräpäyksessä alkavat kohtaukset, joiden aikana poni ei näe, kuule tai tunne mitään, ovat olleet edelleen läsnä, kohtaus kestää mitä vaan sekuntista muutamiin minuutteihin, loppuu yhtä nopeasti kuin alkaakin ja sen jälkeen poni itsekin on hämillään. Niitähän on ollut jossain määrin koko tämän ajan kun Malin on ollut minulla. Ensimmäisten kuukausien aikana jo huomasimme, että se pyörii itsensä ympäri kierros toisensa jälkeen, ikään kuin jahtaa häntäänsä, tai säpsyy olemattomia asioita selkänsä takaa. Muutamista muista tapahtumista kirjoitin edellisessä postauksessa. Viimeisimmät ovat kuitenkin kohdistuneet ihmisiin, ja siinä menee minun rajani. Kertaalleen poni on juossut kaverini päältä, muuten lähinnä potkinut minua täysin varoittamatta. Viimeinen kerta oli se kun päätin, että tätä ei voi enää katsella. Malin hyppäsi täysin arkisessa tilanteessa, jälleen kerran ilman mitään ulkoista ärsykettä, pystyyn ja potkaisi minua etukaviolla olkapäähän. Olkapäästä päähän on melko lyhyt matka, ja pää ei kovinkaan ihmeellistä iskua kaviosta tarvi että käy huonosti.
Olen itse tiennyt jo jonkin aikaa, että tämä tapa jolla hevosia olen viime ajat harrastanut, ei ole se mitä haluan. Itsehoitotalli parinkymmenen kilometrin päästä kotoa on aivan liian sitova, aikaavievä ja työläs tapa, etenkin kun omistamani hevonen on varsin puolikuntoinen. Tämän vuoden aikana etsin ponille täyshoitopaikkaa, tai edes itsehoitopihattoa joka helpottaisi työtaakkaa. Hetken aikaa haeskelin ylläpitokotiakin, kuten osa tätä lukevistakin varmaan huomasi, mutta tuon olkapäähän potkaisemisen jälkeen mikään näistä vaihtoehdoista ei enää ollut millään tavalla varteenotettava. En ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos poni satuttaisi tallityöntekijää tai ylläpitäjää. Ja jälkikäteen järjellä ajateltuna Malinia ei olisi kannattanut koskaan tuoda Urjalasta kotiin -jos se ei ollut toipunut kunnolla edellisestäkään trailerinpotkuepisodista, miten se muka olisi yhtään sen parempi toisenkaan jälkeen? No, enpähän voi ainakaan sanoa etten olisi yrittänyt. Tuhansien eurojen eläinlääkärilaskut, useat kehonhuoltajakäynnit, lomailu tai annettu aika ei auttanut, vaan ponin käytös meni aina vain arvaamattomammaksi. Jos jotain tästä kokemuksesta opin, niin sen, etten ikinä enää osta hevosta jonka ylälinja on noin lihakseton. Olen aika varma, että Malinilla on se mysteerinen jokin ollut kropassa aina, ja se alkoi oireilla (enemmän ja isommin) liikutuksen ja trailerimatkojen lisääntyessä. Se jokin on varmasti ollut myös syynä siihen, että Malin ei koskaan tottunut häntäremmiin, päin vastoin reagointi siihen paheni vuosien aikana.
Kiitos Malin näistä vuosista, jotka jäivät vähemmiksi kuin ajattelin. Olit hevonen, josta salaa haaveilin jo kauan ennen kuin olin hevosenostoaikeissakaan. Unelmieni hevonen, kaunis arabitamma.
