Ensimmäiset ajokuvat -kuvapostaus

Kaikki postauksen kuvat on ottanut Kaisa Määttänen, suurkiitos!

Kaisa kurvasi maanantaina kameroineen Porvooseen, jonka jäljiltä sain kymmeniä ja kymmeniä kuvamuistoja meidän kolmannelta ajokerralta ilman taluttajaa. Aika huikeaa, ajella vain muina naisina pitkin peltoja ja teitä, ja vaikka sahasimme peltopätkää edestakaisin tai pyysin ponia seisomaan paikallaan odotellessamme kameramiehen asettautumista paikalleen, Malin käyttäytyi erinomaisesti. 

Edellinen ajokerta oli tosiaan keskiviikkona, viiden päivän lomilta on tietenkin järkevintä palata testaten uusia kuolaimettomia. Vaan eipä siitä ongelmaa koitunut, vaikka ponilla oli enemmän menohaluja kuin koskaan -otimme ensimmäiset laukatkin, täysin ponin tahdosta kylläkin, ja kuski jarrutti ne aina muutaman askeleen sisällä takaisin raville.

Vaunuilta katsellessani olen miettinyt, että millainenkohan työ tätä on lähteä työstämään oikein päin kulkemiseen. Alla olevia kuvia katsoessani olen todennut, että ei mikään mission impossible -erittäin takakorkea poni näyttää näissä kuvissa ihan... tasakorkealta. Hyvin on siis takapuoli otettu alle ja selkää nostettu, nyt jo!

Maanantainen ajolenkki oli pisin tähänastisista, menimme paitsi peltotiellä, myös joitain satoja metrejä soratiellä. Treenasimme myös aamuisten sateiden johdosta veteen menoa. Pientä hidastusta ja kiemurtelua, mutta ponin sai pelkillä maiskutuksilla lätäköiden läpi. Hirveästi sen kummempaa kerrottavaa ei ole, mikä ei näistä kuvista selviäisi.

Keskiviikkona kävimme hölkkäämässä peltotien päästä päähän sekä soratiellä pikkulenkin. Siinä missä Malin maanantaina väläytteli välillä melkoista Vermoravia (yo. kuvasarjan toinen kuva) ja yritti laukallekin, oli nyt aisojen välissä vallan leppoisa sunnuntaiajeluponi. Lenkin jälkeen ponia purkaessani huomasin oikealta puolelta mahavyön muovisen leiffin hanganneen ponia kainalosta ja kyynärpäästä niin ikävästi, että meidän ajohommat ovat nyt jäissä kunnes hankauma on paranneltu ja syy hoideltu. Päärynävartaloisen ponin omistamisen hienoutta, että kaikki vyöt valuvat eteen -johan tätä yritettiin Koonkin kanssa ratkoa...

Niin, ja sunnuntaille kaavailemani Match Show peruuntunee ellei seuraavan kerran tallille mennessäni ole tapahtunut ihmeitä. Päätin jo katsoa sormien läpi haavat, karvattomat kolot ja lihaksettoman kropan, niiden kanssa voimme elää ja mennä ihmisten ilmoillekin. Mutta turvonnut silmä on kieltämättä sellainen, ettei sitä viitsi lähteä esittelemään arvostelutilaisuuteen, olkoot miten epävirallinen tahansa. Ostinko minäkin sellaisen ponin, joka onnistuu aina telomaan itsensä juuri ennen jotain kaavailtua tapahtumaa..?

No, vaikka tämä mätsäri, ja kaikki muutkin tulevaisuuden kilpailut jäisivät välistä, ostin silti ihan mielettömän hienon otuksen. Ihana, ihana poni, jota on aina ilo mennä moikkaamaan, joka on aina positiivinen ja valmis kaikkeen. Ja jota voi vähän halia ja pussaillakin, eikä pieni poni pistä sitä pahakseen.