Entä jos ei jaksa?

Näissä merkeissä ollaan uiskenteltu viimeiset... parisen viikkoa? Ja tällä kertaa jaksamaton on poni, Koo nimittäin. Poikkeuksellisesti nyt puhutaan fyysisestä jaksamisesta. Eikä sekään ole oikeasti jaksamaton.

Viime sunnuntaina kävimme Janitan, Riinan, Koon ja Sandran kanssa kiertämässä hevoslenkin, matkaan sisältyi myös muutama oikeasti reipas matka. Reipasta, pitkää ravia kipitellessään Koo ei saanut happea tarpeeksi. Käyntiin otettuamme poni palautui kuitenkin nopeasti. Tiistaina Ronja kävi ratsastamassa Koon, enempivähempi umpihangessa kun kenttääkään ei oltu vielä aamupäivästä aurattu. Henki ei kulkenut taaskaan reippaammissa askellajeissa normaalisti. 

Illasta konsultoin kokeneempia, ja minulle sanottiin että joko ponin aerobinen kunto on loistava käynnissä ja hölkässä (joista ponin viimeaikojen liikuttelut ovat koostuneet) mutta reippaammassa ravissa ja laukassa surkea, tai sillä on puutosta raudasta ja punasoluja ei riitä enää sykkeen kohotessa tai hengityksen tihentyessä keuhkoille. Koo kun on muutosta asti paininut tarhassa ihan järjettömiä määriä, ja se on luultavasti etenkin takapäästään parhaassa lihaskunnossa kuin on meillä ollessaan (9 vuotta) ollut. Lihaksia on siis tullut, joiden rakentamiseen on punasoluja kadonnut eivätkä ne enää riitä peruselintoimintojen toteuttamiseen. Minun käskettiin käydä rasittamassa ponia reippaalla lenkillä, jotta nähdään onko vika kunnossa vai veressä.

Eilen töiden jälkeen lumipyryä uhmaten varustin ponin ja suuntasimme ensiksi oikeaan metsään. Tosin poni koukkasi ensiksi mäen kautta, ja annoin sen sinne kiivetä. Kovin pitkälle poni ei ehtinyt kunnes jo tajusi, että ihan törkeän raskastahan siellä on kulkea kun lunta on kainaloihin saakka. No, tulipahan testattua Hööksin suojien ja putsien tarrat -pysyivät ihmeen hyvin kiinni! Vain ylempi läppä oli suojista auennut. Tosin takajalkoihin pyörittämäni pintelit veivät kyllä voiton tältä erää, sillä sekä putsit että jännesuojien alaosat olivat keränneet melkoiset lumipaakut. Kurssin muutos ja nokka kohti hevosreittiä. Askel oli kevyt, eikä poni juuri malttanut kävelläkään. Valtaosa matkasta suoritettiinkiin laukaten -kertaakaan ei tarvinnut ponilta lisävauhtia pyytää, korvat hörössä kauhoi menemään sellaista vauhtia, että tyydyin vain nappaamaan toisella kädellä ohjista ja harjasta, toisella pitämään mukana olleen viltin vielä matkassa. Viimeinen laukkapätkä oli reilun kilometrin suora, joskin laukkasimme vielä seuraavan mutkankin. Poni laukkasi koko matkan kevyen tuntuisesti, eikä missään vaiheessa tuntunut että poni lysähtää alle. Ravin kautta käyntiin, ja poni puuskutti. Paljon. Pysähtyessämme koko poni hytkyi. Kävelimme tallin pihaan, jossa poni edelleen hengitti raskaasti. Kiersimme omia metsiä, auratuilla kohdilla, rauhallisesti kävellen. Puolen tunnin kävelyn jälkeen luovutin. Vein (edelleen puuskuttavan) ponin talliin, jossa oli tallin omistaja, jolle itkin, että kävelimme puoli tuntia ja poni on edelleen tällainen. Vatsasta saakka pumppaava, muttei missään nimessä puhkuripumppaavalta näyttävä -puhkuriponia hoitaneena tiedän ja muistan kyllä miltä puhkurinen huonona päivänä näyttää, eikä sitä näkyä unohda. Varusteet pois, takkia niskaan ja poni tarhaan käveleskelemään.

Tutkimuksen tulos näyttää, ettei kunnossa ole vikaa -poni kun jaksoi vallan mainiosti nuo laukkapätkät. Äiti hakee ensi viikolla ponille rauta-, kupari- ja C-vitamiinikuurin. Jos se ei auta, täytynee lähettää poni verikokeisiin ja muihin tutkimuksiin. Näillä näkymin vika ei kuitenkaan ole keuhkoissa, joka taas on silkka helpotus -Koolla kun on pölyherkkyys/allergia/millä tasolla lieneekään tällä hetkellä, joka on pysynyt kurissa ulkoistamalla poni piha-asukiksi. Tällä hetkellä Koo viettää lähes kaikki yötkin pihalla, ainoastaan surkeilla säillä karsinassa jossa siinäkin vaihtuu ilma niin, että yksiönsä on verrattavissa ulkoilmaan. Lisäksi poni syö esikuivattua sekä Marstallin Sinfonieta. Jos näillä hoidoilla keuhkot alkaisivat näin pahasti oirelemaan, ei ponilla pahemmin tulevaisuutta olisi, kun tähän talvella oireilevaan keuhkovammaan lisätään vielä kesäisin kiusaava polttiaisallergia.

Linkki videoon

Oletko paininut saman ongelman kanssa? Mikä tuotti avun? Tai onko sinulla suositella jotain tiettyä rautalisää?

Pallerot liikenteessä

Eilen oli varsin aktiivinen päivä. En muistakaan milloin viimeksi olisi kolme ponia saanut minun toimestani käydä tallin ulkopuolella. Tai no, olihan minulla kaksi käsiparia kaverina...

Janitan kanssa tallille päästyämme kysäisin tallin omistajalta josko Sandran varalle olisi tälle päivälle suunnitelmia. Olihan sille, oli suunnitellut että Riina kävisi sillä ratsastelemassa. Hetken Janitan kanssa pohdittuamme meille sanottiin, että voittehan te Santrankin ottaa jos kysytte Riinan mukaan ajelulle. Riinalle huikkaus kentän laidalle ja poneja hakemaan -tammoista jokainen oli taas vaihteeksi lähdössä mukaan, ja Koo ei vaikuttanut turhan motivoituneelta liikkujalta. Selvitin molempien ponien jouhet Riinan harjatessa Sandraa ja Janitan Koota. Jälkimmäisin oli viettänyt aamupäivän purukarsinassa kuivumassa räntäisen yön jäljiltä ja oli juuri sen näköinenkin -ihan järjettömän likainen. Janitan puunatessa ruunaa Sandran harja sai koristuksensa, joka esiteltiinkin jo viime postauksessa. Koo (Janitan avustuksella) kantoi myös kortensa kekoon ja sai otsatukkaansa letin koristukseksi.

Sandran kuvailujen jälkeen nappasin kärryt pihalta mukaan ja varustimme ponit menokuntoon; Koolle suitset päähän sekä suojia kinttuihin, Santerille valjaat, suitset, ja kärryt perään. Vielä kuskit lähtövalmiuteen, Riina kärryille, ponit pihalle, Janita Koon kyytiin ja lopulta allekirjoittanutkin kirjavan takamusta tuijottelemaan. Kirjava olikin alkumatkasta varsin kevytkoipinen eikä juuri malttanut kävellä. Hiittilenkille Cavadeoksen ohi päästyämme Sandra ampaisi matkaan ja kipitti aina suoran puolivälin hujakoille, kunnes stoppasi. Koon avustuksella päästiin taas matkaan ja kärryttelimmekin milloin käyntiä, milloin ravia, välillä Koon edellä ja välillä kymmenen metrin päästä pitkäjalkaisemmasta. 

Hyppäsin aina väliltä kyydistä kuvailemaan ja keventämään Sandran taakkaa, tai vetoavuksi jos ponit eivät meinanneet edetä näkiessään esimerkiksi aivan hirvittävän kamalia ravihevosia! Jokunen ravipätkäkin otettiin minun juostessa ponien vierellä tai edessä tai välissä tai milloin missäkin, josta Sandra innostuikin ja heitti laukalle. Ja siitä suoraan pukkilaukalle. Olin jo aiemmin Riinalle sanonut, että kunhan et päästä laukkaamaan niin kaikki hyvin ja poni lapasessa, vaan laukalle laskiessa pikkutamman perä kevenee yllättäen ja eteneminen tapahtuu loikkien. Joskus jaksan laukkavaihdettakin kärryiltä työstää ja jos tammaa pyytää laukkaamaan, se kirmailee varsin nätisti ja pomppimatta -vaan jos Suttu itse vaihtaa vaihdetta isompaan, ei lopputulos olekaan yhtä tasainen. Koolla hirtti toisinaan kaasu kiinni, varsinkin jos minä kipitin edelle kameramiehen rooliani toteuttamaan. Ja Sandran juostessa ihan mielettömän hyvää ravia joutui Kookin tosissaan venyttämään askelta! Jostain syystä Koon hengitys ei kulkenut näillä reippaammilla pätkillä ihan normaalisti, ja tämän takia varmaan menetänkin seuraavan viikon yöunet...

Hiittilenkin kierrettyämme palasimme tallille, joskin Sandra oli tässä vaiheessa vasta herännyt eikä todellakaan tarjonnut itse kotiinpäin kääntymistä. Tallissa purimme ja juotimme ponit, toki asianmukaisesti leivillä palkaten, Janita vei Koon pihalle ja aloimme pesemään kirjavaa Riinan suihkiessa jo muita poneja puunailemaan. Hien ja muun sonnan valuttua viemäriin paljastuikin alta aikalailla tobiano poni, jolta lähti karvaakin urakassa ihan kiitettävästi. Kuivaus hikiviiloin ja pyyhkein, kyllästys silikonilla josko poni pysyisi hetken pidempään edes vähän puhtaampana, kylpytakki niskaan ja karsinaan heinille.

Pesu-urakan jälkeen, vaatteet märkinä ja likaisina, harjailimme Mailan antaumuksella harjaharjalla kyhnytellen. Suojat jalkoihin, Koon naruriimu päähän ja kävelylle! 

Hämärän laskeutuessa ympärillemme kävelimme Hiittikujaa pitkin, minä Mailan narussa ja Janita kamera kädessään. Tallin pihassa ihmettelin, että jopas on putte rauhallinen eikö yhtään tohota, vaan äkkiäpä se moodi väistyi ja Maikin pahkasikapossupassi otti vallan. Eikä tullut muuten ihmisille kylmä, tuon kanssa harppoessa ei kyllä ole moista olotilaa koskaan koettu...

Kävimme kääntymässä ABC-tallin kohdalla, jonka pihassa olikin traktori, jonka kohdalla piti vähän loikkia. Ja jokaisen ohittavan auton kohdalla, tarvittaessa hevosenkin. Tai jos ei loikkia, niin vähintään vähän ravailla.

Traktori huristeli perässämme Hiittikujalla, joten sukelsimme yhtä risteystä aiemmin tieltä pois ja kipitimme talliin (muutaman poseeraus- ja/tai syömistuokion jälkeen) ponin purkuun ja kyydin soitteluun. Tähän mennessä olivat kuivatut leivät jo loppuneet, mutta puttiainen kelpuutti kivennäisetkin herkkuna -ja ennen kotiinlähtöä löytyi vielä pikkuporkkanoita, jollaiset molemmat tammat saivat.

Tukka takussa

Maisa haastoi meikäläiset Blogitallin tämän viikon haasteeseen, jota varten etsin, hyvin ajoissa eli viimeisenä päivänä, äitin villakoirien tukkalenksuvarastosta sopivan väriset kumilenksut ja arvoin tällä kertaa kohteeksi Sandran. Tarkoituksena oli väkertää kaikille jotain, mutta kiireisen aikataulun vuoksi isommat ponit jäivät nyt tästä leikistä -tällä kertaa ainakin. Suttura letitettiin yhdessä Annikan pikkusiskon Riinan kanssa; minä vastasin yläosasta kaulaa ja Riina sitoi alapuolen. 

Kuten kuvista (toivottavasti) huomaa, päivän kampauksena oli verkkoletti. Olen tykännyt tuosta aina, ja viritellytkin sitä menneisyydessä Koon tukkaan -joka ei kyllä tähän sovellu edelleenkään kolojen vuoksi. Puolet harjasta jätettiin vapaaksi letin alle ja yläosa verkotettiin. Kaikessa yksinkertaisuudessahan verkkolettiä varten jaetaan ensiksi harja (tai puolet siitä) samankokoisiin tuppoihin, ja aina puolet tuposta yhdistetään naapuritupon puolikkaaseen. Niskapuolen tuppojen puolikkaat jätin liehumaan, kun taas sä'än puolelta Riina verkoitti koko tupon.

Lopuksi vielä kumilenksuihin sopiva riimu päähän, (tai ehkä kumilenksut valittiinkin riimun mukaan...) poni pihalle ja epätoivoinen kuvausyritys. Santeri ei ollut ihan poseeraustuulella ja pyöri ja pörräsi, mutta onpahan jotain todistusaineistoa!

Lopuksi on kiva huomata, etteivät letit edes juurikaan erotu, paitsi ihan lähikuvista.

Operaatio psyllium

Koo aloitti tosiaan torstaina psylliumin syömisen viikoksi, josko satunnaisesti näkynyt nyrpeä ilme katoaisi taas tällä kuurilla. Olkoot kuinka ahne ja perso, tuo on yksi harvoista ruoka-aineista joita poni ei syö. Hyvällä rehunkäyttöominaisuudella varustettujen maa-ainesta keräävien puskaponien omistajat yleensä tietävät tuskan; miten saada venyvä ja kaikin puolin ällöttävä psylliumlima ponin kurkusta alas, kun vuorokauden kuppiruokamäärä mitataan deseissä litrojen sijaan? Voisin mieluusti ottaa vastauksia kysymykseen, jos joku on keksinyt tavan joka ei sisällä ruiskulla suuhun ruutaamista. Siihen saakka päivittäinen operaatiomme on tällainen;

Ylimääräaineet kuppiin. Tänään sinne eksyi melassileikettä (vasen), Marstall Sinfonieta (ylä), vehnälesettä (oikea) ja kauraa (ala). K ei normaalisti syö kauraa ollenkaan, joten se on ihan superherkkua.

Pari porkkanaa ohue(hko)ksi siivutettuna

Vettä, vähän reilummasti, ja turvotus. Samalla eksyi kauhakin kuppiin -en voi suositella puisia, psylliumista yhdistettynä muihin (etenkin pellavarouheeseen!) tulee sellainen liisteri ettei ihan helpolla houkoiselta pinnalta lähde.

1,5 mittaa (60 grammaa) psylliumia kuppiin toveriksi. Itse syötän kuorijauhetta (eQ Kemp) sen järkevän annostuksen takia, Koolle saa juuri ja juuri hyvänä päivänä tuon 1,5 mittaa uppoamaan.

Äkkiä pyöräytys sekaisin ennen kuin limottuu, ja ponin nokan eteen.

Sormet ristiin, että vartin päästä näkymä on tällainen. Koolle pitää sitoa kuppi jos siinä on kyseisenlaista mössöä, tai se kaataa ja/tai heittelee sisälmykset pitkin tonttia ja syö maasta sen noin miljoonasosan.

Karsinassakaan tätä ei oikein voi syöttää kun kuppia ei Koon yksiöön oikein saa kiinni, joten tallissa ollessaan poni syö aterian hoitovälikössä. Ja roiskii sitä käytävälle jättäen lattian liukkaaksi limasta...

Ponihan ei valita, jos itse psylliumia on tarpeeksi vähän ja vastaavasti herkkuja tarpeeksi paljon. Jos olen aamuvuorossa, poni saa nämä päivällä -siis kolme kuppiateriaa päivässä!

Kuka tankkasi ponit pomppubensalla?

Osa viimesunnuntaisista kuvista esiteltiin jo aiemmin, mutta tässäpä taas muutama! Koo ei todellakaan ole, eikä ollut tuolloinkaan, ainoa huristelija.

Tammoilla oli vähän iisimmät leikit -kunnes vein kameran talliin, ja koko poppoo rallasi ympäri tarhaa.

Loppuun tietenkin ne perinteiset pääkuvat, mutta josko näitä naamoja ei olisi ihan kyllästymiseen saakka katseltu?

Ja ihan loppuun vielä Koon tukkavertailu; alla 11.1.2015 ja 11.1.2014. Siistiä, kunnon metsäponi!

#tbt osa 13

Viime vuodelta tutuhkoksi tullut menneidenmuistelusarja saa taas jatkoa, jee! 25.5.2010 minä ja Koo kävimme Janitan ja Tufferin kanssa polskuttelemassa hiekkakuopilla, johon lumien sulamisvedet useana keväänä jumittavat. Paikka on mitä loistavin; harva hevosihminen on sitä tajunnut, lätäkkö on aina matalahko ja vesi täysin kirkasta, ja mikä parasta, pohja on tasaista hiekkaa.

En kyllä ymmärrä miksi Koota luullaan usein tammaksi... :D

Linkki

Linkki

Yksi kaikkien aikojen lempikuvistani, joka onkin näkynyt blogissa useasti...

Joulupäivän maasto

Jee, kone toimii ja videoiden editointi onnistuu taas! Ainakin hetken. Aaton lusittuani vapaalla oli joulupäivänä taas raahauduttava aamutalliin. Onnekseni aaton yli kahdenkymmenen pakkaset olivat lauhtuneet  Sain houkuteltua Ronjan mukaan, ahkerasti karsinat siivottuamme haimme ratsumme ja varustimme ne maastoilukuntoon. Olin jo aiemmin viikolla kysellyt lainaponia kyseiselle torstaille, ja valinnaksi arpoutui Syppe. (Jos ette pysy kärryillä kertoilemistani hevosista, kaikista Koon tallilaisista löytyy pienet esittelyt täältä.)

Linkki

Alkumatka vaikutti varsin lupaavalta; minun ei tarvinnut koskea ohjiin ollenkaan, ainoastaan maiskauttaa tai sanoa "prr" ja liikutella ponia pohkeilla. Jossain vaiheessa Syppe syttyi ja se oli menoa se! Nyt muuten ymmärrän, kun Koon askelia sanotaan harvinaisen hevosmaisiksi -todellakin, Sypellä ja Koolla ei ole juurikaan kokoeroa, mutta Sypen askeleet tuntuivat varsin... russponimaisilta. Videointi jäi laukkailujen alettua kokonaan, oli meinaan välillä niin hurjaa menoa että tosissaan pelotti. Kävimme mutkan hiekkakuopilla, ja mäkiä laukkaillessamme Syppe ei ilmeisesti hahmottanut yhtä nousua stopaten sen juureen. perässämme tuleva Koo väisti vasemmalle, Ronja oikealle ja seuraavaksi kuski olikin maassa. Takaisin selkäännousu ei ollutkaan yhtä sujuvaa, loppujen lopuksi laskeuduin Sypen selästä, punttasin Ronjan kyytiin ja ninjailin pieneltä korkeuserokohdalta takaisin ponin selkään. Paluumatkalla kotiin kävin vielä rälläämässä Sypeltä pahimpia virtoja pois Ronjan odotellessa Koon kanssa polun päässä. Loppumatka menikin nöpöhölkkää ja käyntiä taapertaessa. No mutta, hengissä selvisimme kaikki, eikä Ronjakaan vietä loppuelämäänsä vihanneksena vaikka iskua ottikin.

Suomen(pien)hevonen vai brabantinhevonen?

Katsoin hetki sitten dokumentin, jossa käsiteltiin työhevosia. Kohdasta 17:34 alkaen näkyy brabantin- eli belgiantyöhevosia. Näyttipä tutulta, yhdeltä Mailalta nimittäin! Päätinkin sitten vertailla, että kumman rotumääritelmään tamma sopiikaan paremmin. Boldattuna kohdat jotka osuvat täydellisesti putteen, kursiivilla ei juurikaan tähän yksilöön sopivat ja normaalisti kirjoitettuna olevat ovat jotain näiden välistä. Yliviivatut eivät osu Mailaan ollenkaan.

Kuvan ottanut Jessica Ruponen 8.11.2014

Suomenhevonen

on rotumääritelmän mukaisesti monipuolinen yleishevonen. Se on keskikokoinen, hyväryhtinen ja melko vankka. Sen pää on kuiva ja suora, kaula melko tukeva ja runko pyöreä ja pitkä. Se on luonteeltaan yhteistyöhaluinen, pyrkivä ja nöyrä, ja sillä on selvä sukupuolileima.

   Suomenhevosen laatutyyppi tukee sen käyttötarkoitusta. Juoksijahevonen on kevytmuotoinen, mutta kuitenkin lihaksikas. Runko ja jalat ovat melko pitkät. Ratsuhevonen on ryhdikäs, pienipäinen, pitkäkaulainen ja viistolapainen, säkä on selväpiirteinen, runko ei ole kovin pitkä. Työhevonen on jykevä ja raskasrakenteinen sekä pitkä- ja syvärunkoinen. Pienhevonen on sopusuhtaisen pieni kaikilta osiltaan.

    Tavoitteena on jalostaa ja kasvattaa rotumääritelmän mukaisia monipuolisia käyttöhevosia, jotka ovat suorituskykyisiä, helposti käsiteltäviä, hyväliikkeisiä, kestäviä ja terveitä.

Lähde

Brabantinhevonen

on hyvin raskasrakenteinen. Pää on kulmikas, karkeatekoinen, kuiva ja suhteellisen pieni, kaula lyhyt, paksu ja kaareva, lavat ja lautaset hyvin kookkaat ja voimakkaat. Jalat ovat lyhyet ja vuohiskarvat lyhyehköt. Liikkeet ovat lyhyet ja töksähtävät. Väritys on yleensä rautias tai rautiaanpäistärikkö. Luonne on hyvin aulis. Säkäkorkeus voi olla 160-173cm.

Lähde 1 & 2

Sata kiloa laihempana Maila ei ehkä sitten menisikään belgialaisesta... Mutta oli millainen hyvänsä, ainakin minun käsiini etenkin tuon luonne on mitä mainion!

Tekemistä pakkaspäivälle

Ah, iltavuoro, kahdesta kahdeksaan. Lähdin kävelemään kymmenen yli yksi tallille, -25 asteen säähän asianmukaisesti (=runsaasti) pukeutuneena. Liukastellen ja kaatuillen pääsin tallille, jossa riisuin ylimäärävaatteita päältäni ja kurkkasin puhelimeen. "Tuu vaan iltatalliin", lähetetty kaksi minuuttia sen jälkeen kun edellisen kerran puhelimeen koskin. Kävely keittiöön, "näin vasta nyt sun viestin" työnantajalle ja päivän ohjelman suunnittelua. Moppausta, Mailan viihdyttämistä ja klippausta. Loppujen lopuksi päädyinkin...

... käymään hankikahlailulla Mailan kanssa. Tamma sai valita reitit, mitä nyt autotielle kääntymisen kielsin, auraten samalla tietä minulle. Tuli muuten hiki! Minulla, putte oli vain älyttömän mielissään.

... vuolemaan Sandran kinttuja. Takakaviot jäivät jollekin toiselle päivälle.

... harjaamaan hevosia. Päivän saldoksi jäi 6 hevosta; Syppe, Maila, Sandra, kuvassa näkyvä Sylvi joka siis on Joosepin ja Tarmon emä, sekä Jooseppi ja Tarmo. Kimoa/kirjavaa on masentavaa harjata, lähes yhtä likaiselta se näyttää puolen tunnin hinkkaamisenkin jälkeen.

... sekä klippaamaan sen ponin. Ruutin, vaikka aluksi pitikin ottaa Syppe käsittelyyn. Ensimmäistä kertaa koskaan tuollainen oikea kone kädessä, aiempi kokemus rajoittuu siis kaniin, kahteen kissaan ja pariin koiraan. Eikä se lopputulos ole muuten ollut yhtään nättiä. No, Ruuti pääsi lähes kaikista karvoistaan, huomiselle jäi vielä pieni urakka sisältäen pään, kaksi jalkaa, mahan ja viimeistelysiistimisen. Lisäksi toki moppasin, tein iltatallin, pienensin taas vähän varusteidenpesu-urakkaani ja syötin paljon porkkanoita.

Ja tästä vielä maksetaan! Vähän, mutta silti. Nämä päivät kelpaavat kyllä, eikä ole yhtään ikävä koulun penkille.