Sain eilen sähköpostia Helsinki Horse Fairilta, jossa todettiin minulle myönnetyn bloggaajapassin ja sen kylkiäiseksi kaksi vapaalippua, jotka oikeuttavat yhteen käyntiin kaikille sillä hetkellä (4.-6.3. valitsemanaan päivänä) Messukeskuksessa pyöriville messuille. Itse en ole koskaan aiemmin päässyt kisoja kummempaan hevostapahtumaan, joten odotan tätä innolla! Erityisen mielenkiintoisiksi koen teoriat maastakäsittelystä sekä ruokinnasta, ja lännenratsastuksen sekä valjakkoajon esitykset. Olen tällä hetkellä taas pohjoisemmassa käymässä ja palaan lippujen kanssa samaan osoitteeseen tiistaina, joten saadakseni liput perille on ne lähetettävä pikimmiten. Arvontaan osallistuaksesi lähetä siis sähköpostiin ollila.reetta@gmail.com osoitetietosi. Arvonta on avoin kaikille, voittajiin olen yhteydessä tiistain aikana henkilökohtaisesti.
Koo on tänään kaksikymmenvuotias. Aloittaa elämänsä kolmannen kymmenennen. Hurjaa. Kaikista hurjinta on ajatella, että tutustuin tuohon poniin sen ollessa 9,5 vuoden ikäinen. Ponin puolesta ikäkriiseily helpottaa kuitenkin omaani, tullen vuoden sitä perässä.
Ponikaan ei ole päästänyt itseään kriisittä. Siitä on todellakin kuoriutunut esiin uusia piirteitä -ja jos ei uusia, niin viimeksi puoli vuosikymmentä sitten tavattuja. Ärsyttävimpänä kaikista autojen naamioiminen sapelihammastiikereiksi. Miten monta vuotta ponin kanssa asiaa työstettiinkään, sen jälkeen eivät linja-autotkaan aiheuttaneet reaktiota. Ja nyt taas pieni Renault laukaisee pakoreaktion. Välillä. Toisinaan poni ei tunnu huomaavan metrin päästä rämisten ohittavaa pakettiautoa ollenkaan. Mutta Kookin on kuten laadukkaiden viinien kerrotaan olevan -paranee vanhetessaan, eikä sen kanssa ole viime aikoina tylsiä hetkiä tullut.
Hyvää syntymäpäivää maailman paras poni, ystävä, terapeutti sekä halikaveri! ♥
Viimeisten viikkojen aikana täkäläisiä hevosihmisiä on toisinaan hemmoteltu jopa loistavilla liikutuspohjilla, jollaiset päivät itsekin olen hyötykäyttänyt käyttämällä ruunat päästelemässä suorilla. Koosta huomaa niin selvästi, jos se ei ole päässyt hetkeen juoksemaan niin lujaa kuin jaloista lähtee; normaalisti niin kiltti ja helppo poni alkaa sanalla sanoen ärsyttäväksi. Nyplää ja hästää minkä ehtii, saattaa säpsyillä ja säikkyä turhia, eikä jaksa oikein keskittyä. Saatuaan kasvattaa kierrokset niin korkealle kuin haluaa, poni on hyvän tovin taas niin raukeana ja silminnähden onnellinen -niin, ja helppo käsitellä.
Roksukin selvästi tykkää, kun ei tarvi kipitellä nöpöhölkkää vaan saa venyttää askeltaan. Sitä ei ole ensimmäisten lenkkien jälkeen tarvinnut pyytää eteenpäin muuta kuin kotiristeystä ohittaessa, muuten olen lähinnä pyydellyt siirtymisiä eri askellajien välillä.
Minkäänsortin pitsinnypläystä Koon kanssa ei ole liiemmin harrasteltu, se on saanut mennä valitsemaansa vauhtia minun valitsemassa askellajissa. Joinain päivinä takaisin tallille päästyäni olen hetken hakannut päätä seinään että miksi ikinä pitikään tuollainen hevonen hankkia, toisinaan olen halinut ponia huomattavasti pidemmän ajan ja kasvattanut kiitollisuudenvelkaani.
Eilen autotiet, joilla normaalisti baanaamme, olivat lumipeitteestä huolimatta turhan liukkaita, joten ohjasin ponin metsään. Samalla polulla vuoden alussa pulkkaratsastelimme menemään, mutta yllätykseksemme polkua päällysti kaatuneiden ja taipuneiden puiden joukko. Tovin kierreltyämme ja kaarreltuamme käänsin ponin ympäri, ajatuksenani kokeilla polkua T-risteyksen toiselta puolelta. Polku alkoi ihan hyvin, muutama risu siellä täällä polun päällä, mutta kohta kovis-Koo sai näyttää todellisen sisunsa puskiessaan puskien läpi korvaansa heilauttamatta.
Poni selvästi mittoi, että mikä on tarpeeksi ohut läpirunnottavaksi, mikä tarpeeksi korkealla alitettavaksi ja mikä oli parempi kiertää umpimetsän kautta. Ei ole montaakaan kuukautta kun vietin illan etsiessä materiaalia Suomen sotahevosista, kavereideni kanssa pohtiessa että mikä tuntemamme hevonen sopisi sotaan ja kuka rintamalle vietyään katoaisi horisonttiin alta aikayksikön. Totesin esimerkiksi Mailasta, että se paremmilla jaloilla varustettuna olisi ollut mitä mahtavin sotahevonen. Puskee läpi kivien ja kantojen, ei kyttää tai säiky mitään, tilanteen vaatiessa pysähtyy tasan niille jalansijoilleen, ollen kovapäinen mutta silti herkkä ja näppärä käsiteltävä. Koon sotahevosuran teilasin samantien, mutta näköjään poni osaa kymmenenkin vuoden jälkeen yllättää. Moista määrätietoisuutta se on jonkun kerran vilauttanut, mutta vain hyötyessään siitä itse. Nyt talsimme tallilta poispäin, reittiä, jota olimme kerran aiemmin käyneet hölkkäämässä pikkupätkän.
Rocky on näiden muutaman viikon aikana kietonut minut täysin kavionsa ympärille. Sen luota on mahdotonta palata hymyilemättä. Kuten omistajallensakin olen kerta toisensa jälkeen todennut, se on ihan hiton hauska otus! Aika pitkälle vain kärryttelin ruunalla, yhden pellollajuoksemissession rikkoesssa vähän rutiineja.
Viime viikolla hain kuitenkin ajoraippani takaisin, valjastin Roksun varsin riisuttuihin siloihin ja laitoin omaakin jalkaa toisen eteen. Viikonlopun ilma ei ollut puolellamme, jäävesiräntäsade laskeutui naamalle vaakatasossa tuulen välillä yllyttyä pureviin puuskiinkin. En saanut kertakaikkisesti mitään tuntumaa päälyhanskojen kera, ohuemmilla taas sormeni jäätyivät tunnottomiksi. Poni väisteli korviin tuulemista, eikä sitä juuri kiinnostanut ympyrällä nysvätä. Muutaman askeleen tasaisen tuntuman jälkeen löysäsin aina ohjat, ja muutaman onnistuneen pätkän jälkeen lopetimme siltä erää.
Eilen kurvasin ponin omistajan pihaan, kaivoin puhelimen viereiseltä penkiltä ja katsoin, että kymmenen minuuttia sitten on tullut viesti, että lähtevät reilun tunnin päästä maneesille, ja haluanko Roksun kanssa mukaan. Nousin autosta enkä ehtinyt vastata viestiin, kun omistaja tuli juttusille ja sovimme lähtevämme tovin päästä. Kävelin tallille, hetken peukaloita pyöriteltyäni vuolin Rockyn etukaviot loppuun, katsoin toista takasta jossa on ulkosyrjällä irtoseinämäisyyttä, ja siivosin tallin. Käytävää lakaistessani ponin omistajat saapuivat ja Roksu sekä kaverinsa pääsivät harjattaviksi, kuljetuskuntoon ja lopulta traileriin kyytiinkin.
Jaksan yhä edelleen ihmetellä hevosia, jotka kävelevät kyytiin suorilta, vaikka Kookin on viimeaikoina sellainen ollut! Ilman yhtään sivuaskelta, poispäin katsomista tai muutakaan. Vaan sinne ruunat kopottivat, traileri suljettiin ja matka alkoi. Viitisen kilometriä matkattuamme käännyimme maneesitallin pihaan, purimme ponit ja siirryimme maneesiin varustamaan. Roksua ei kiinnostanut olla yhtään eduksemme, se pyöri ja kävi moikkaamassa maneesista lähdössä olevaa ponia, Sain kuin sainkin ruunalle valjaat päälle ja suitset päähän ilman irtipääsyä, joten lähdimme kävelemään pitkin maneesia.
Päivän teemana oli jälleen kerran tuo tasainen tuntuma. Miten se voikin olla niin hankalaa... Suoraan tasaisella tuntumalla kulkemisen ohella pyörittelin ympyröitä, ohjasin kulmat 90-asteisiksi, taivuttelin sisään ja ulos, mietimme vähän avo- ja sulkutaivutusten alkeita, ylitimme jokusen kerran puomeja ja otimme muutamat ravipätkät. Välillä kävelimme pitkin ohjin uralla tai pysähdyimme katsomaan ratsukon menoa, ettei molempien mielenkiinto ehtisi lopahtaa liian pitkistä pilkutushetkistä. Väliin välähti sellaisia pätkiä, etten olisi malttanut palkita ponia löysillä ohjilla vaan olisin halunnut jäädä fiilistelemään ja katsomaan. Jotain näissä vuosissa on kuitenkin oppinut -harjoitus lopetetaan silloin, kun se sujuu. Aina. Kohta se ei enää suju senkään vertaa, ja molemmille jää huonot vibat tehtävästä. Lopeteltuamme poni oli lämmennyt sopivasti, eikä purkaessa enää hyörinyt ja pyörinyt samaan malliin kuin varustaessa.
Tänään menimme taas siitä, missä aitaa ei ole, joten pyöritin kärryt ponin perään ja suuntasimme tielle. Aloitimme samaa reittiä kuin aina ennenkin, mutta kotipihaan kääntymisen sijaan pyörittelin raipan hipsuhuiskaa ja ohjasin ruunan risteyksestä ohi. Matka taittui reippaasti ravaten, mitä nyt jokunen lumipenkka ja katos aiheutti kiemurtelua, häntä kankkujen väliin vedettynä eteenpäin syöksähtelyjä tai muuta hauskaa. Pihassa haukkunut kohti juokseva koira ei saanut kuitenkaan ponia edes miettimään vapaaehtoisesti hidastamista, sen verran oli meno päällä, ja "varokaa, se voi tulla ihan siihen aidalle haukkumaan" huudelleelle koiranomistajalle huikkasin vain, että tätä ei mahda tällä hetkellä yksi koira kiinnostaa.
Väliin jarruttelin ponia kävelemään alamäet, jyrkkiin poistuin kyydistä ja kävelin vierellä tai takana. Erään kerran kärryistä poistuttuani toisen jalkani alta lähti pito samantien, ja yks kaks makasin maassa. Roksu on kyllä vallan mahtava ja järkevä poni, luultavasti huiskin raipalla miten sattuu, en ihmettele vaikka ohjatkin olisivat heilahtaneet tarpeettomasti, enkä usko että ponin normaaliarkeen kuuluu yht'äkkiä maahan lakoavat ihmiset. Vaan siinä ruuna seisoi, tasan niin kauan että sain hengityksen toimimaan ja jalat alleni. Ja käveli verkkaisesti vierelläni törkeän kipeää häntäluutani valitellen. Hetken päästä käänsin ponin ympäri, laitoin Endomondon pyörimään ja hyppäsin takaisin kyytiin.
Kotimatka sujui edellistä puolikasta hieman reippaammin, vaikkei ponia toiseenkaan suuntaan tarvinnut pyytää kirimään tahtia. Alamäet jälleen kävelimme, muuten matka taittui ravipainotteisesti. Tämän reissun aikana oli hirmu kiva huomata, että ponille alkaa ainakin oikeassa mielentilassa olla eri askellajien merkkiäänet (käynti - naksutus, ravi - suhina, laukka - imutus, kuten Koolle, Sandralle ja Serafiinallekin opetin) selvää kauraa. Suhistessa ravi piteni ja ensimmäisellä imutuksella ravi vaihtui laukalle.
Loppukäynnit kävelin hikisen ponin vierellä, lähes tallin pihassa huomasin raipan tippuneen välille. Matkaa lenkille kertyi reilut 7,5 kilometriä, jälkimmäisen puoliskon keskivauhti oli 10km/h ja huippunopeus 23km/h. Vaihdoin silat ponin piehtaroitua fleeceloimeen ja kävimme kävelemässä vielä toisen loppukäyntikierroksen. Tarhaan ruuna sai patalapun mitoissa olevan sadetakin niskaansa ja heinäkasan nenän eteen, josko tuo mammuttikarva joskus kuivuisi. Ja taas jälleen kerran lähdin ponin luota hymy huulilla.
Postauksen kuvat harvemmin liittyvät samalla kohdalla olevaan tekstiin, kunhan ovat kuvituksena. Maneesikuvat on ottanut Inka T.
Viime lauantaina kuvailin videopätkiä normaaliakin ahkerammin, siispä päätin koostaa kyseisestä päivästä ihan oman videonsa. Luovutin musiikin etsimisen kanssa, joten saatte kuunnella kaiken maailman maiskutukset sun muut. Alunperäinen suunnitelma pätkille oli aivan eri, joten ne leikkaamattominakin katkeilivat typeristä kohdin, eikä sitä saanut enää koosteeseen pelastettua. Ja tästä tuli omaan makuuni turhan pitkä, vaikka kaikesta yritin sekunteja nipistellä, samalla mahduttaen lähes kaikista klipeistä edes pätkät. Kunnon kuulumiset kuvineen ja kertomuksineen tulee kunhan ehdin ja jaksan ne käydä läpi, sanallista sekä kuvamateriaalia on taas paljon, joskin niin yksitoikkoisia ettei polttavaa paloa niiden julkaisemiseen ole.
Koo asui ennen meille tuloaan yksin. Ratsastuskoululle myyntiin tullessaan sitä ei voitu laittaa ponilaumaan, sillä ruuna ei osannut ollenkaan pitää puoliaan muuan kimolta kaksikolta, joten poni eli suomenhevosten ja puoliveristen keskellä. Ratsastuskoulun loputtua poni ja muutama suomenhevosruuna muodostivat pienen lauman syksyyn saakka, kunnes Koo muutti pienemmälle tallille. Sen jälkeen laumakavereita on tullut ja mennyt, tallipaikkaa on vaihdettu muutamaan otteeseen, ja poni on sopeutunut jokaiseen kokoonpanoon. Eräänä talvena poni tarhasi hetken yksin, ja nyt jälkeenpäin ajateltuna en edes muista tai halua tajuta siihen syytä. Takkulaan muuttaessa tajusin oikeasti, ettei se, että ponilla on seuraa, ole riittävä. Seuran pitää olla hyvää, sille persoonalle sopivaa.
*1
Siinä (iki)nuorten laumassa Koo muuttui. Vain ja ainoastaan positiivisempaan. Siitä tuli eläväinen, se kannusti ja yllytti varsoja hippaan ja parranrepimiseen, ihmisten kanssa poni oli sekä rauhallinen ja tyytyväinen, mutta myös pilke silmäkulmassa sopivasti jekkuileva. Lomaillessani äiti kävi hoitamassa Koota, edellisillä tallipaikoilla poni ei välttämättä antanut kiinni, kuopi ja häsläsi, saattoi karata tai muuten aiheuttaa harmaita hiuksia. Takkulassa oli poissaoloni aikana juuri käynnissä vuosittainen tallin pesu ja desinfiointi, joten sinne ei hevosilla ollut asiaa. Vaan niin äiti sai hoidettua ponin, tarhan aitaan kiinnitettynä tai naru kaulalla. Kävimme joitain kertoja äidin, Koon ja Mailan kanssa kävelyillä, ilman ongelmia vaikka tamma sooloilikin.
*2
Takkulasta lähdettyämme ponilla ei ole ollut huonoja kavereita, (itse asiassa Siina on sille edelleen erittäin tärkeä, ruuna yrittää aina poiketa tamman luo kun kuljemme sen tallin ohi) perusresurssien puute ajoi kaverukset kuitenkin kinastelemaan ja kiukkuamaan toisilleen. Pihattoon kolmanneksi laitettu suomenhevonen ei ollut Koolle mitenkään tärkeä, poni piti sen kurissa ja nuhteessa, jonka putte kosti Siinalle.
Nykyiselle tallille päästyämme poni laitettiin pihattotamman ja talliasukkiruunan kanssa samoihin aitoihin, ruunat lyöttäytyivätkin nopeasti yhteen. Tallille saapui uusi vuokralainen joka halusi hevoselleen kaverin, joten talliasukkiruuna laitettiin tulokkaan luo. Pidemmän päälle näiden kemiat eivät kohdanneet, jonka vuoksi tällä hetkellä Koo tarhaa päivät ruunan ja yöt tamman kanssa. Näitä kolmea ei enää viitsitty näillä pohjilla yhdistää uudelleen. Koo on omaksunut seuralaisroolinsa taas jälleen kerran loistavasti; aamuisin kipittää portin avatessa toisen tarhan puolelle ja illalla saman portin auetessa siirtyy pihaton puolelle. Tämä ruunakaksikko on siis aina yhdessä kun itse käyn tallilla, ja eilen Koota hakiessani pojat kirmasivat pukkilaukalla portille ennen kuin ehdin edes viheltää. On ihana nähdä eläväisiä ja loistavasti toimeentulevia hevosia!
Hakiessani ruunan tarhasta se saa yleensä kulkea irti, eikä ole yksi eikä kaksi kertaa kun se on käynyt tallin kolmatta ruunaa moikkaamassa. Tuota tulokasta ei koskaan, mutta ruuna vetää puoleensa ja pojat parrastavat toisiaan aidan yli. Ehkäpä nämäkin ruunat saavat ensi kesänä laiduntaa yhdessä ja roikkua toistensa hupuissa ja loimissa, tämäkin kun on varsin ötökkäherkkä.
Mutta on se poniystävä poni-ihmisellekin tärkeä. Vaikka Koo on mahtava ja kaikin puolin loistava otus, olen hankkinut itselleni kääpiöaddiktion. Etenkin vuodenvaihteessa ja alkuvuodesta perusmielentila oli ikävästi pakkasen puolella, mutta heti, kun aloin edes suunnittelemaan itselleni sitä parasta ajanvietettä, mieli kirkastui hurjasti. Jokaisen roksuilun jälkeen tunnelma hipoo korkeuksia vaikkemme mitään järkevää olisikaan tehneet. Tällä viikolla tein hankalan päätöksen kissastani luopumisesta, juurikin ystävän tärkeyden vuoksi, enkä siinä ahdistuksessa viitsinyt lähteä Rockya, enkä juuri Kootakaan moikkaamaan. Oravanpyörä oli valmis, juuri noina hetkinä sitä turpaterapiaa tarvitsisi kaikista eniten. Päätöksenteon ja kissan kissatalolle palauttamisen jälkeen olenkin pitänyt itseäni kiireisenä ajamalla päivittäin 55 kilometriä poneja moikkaamaan. Nyt asuntoni on luonnottoman tyhjä, mutta kissalla on kissaystävä ja se etsii uutta kotia joko kissaystävänsä kanssa, tai perheeseen, jossa sille on jo nelijalkaista seuraa.
*3
*Nämä ystävykset eivät valitettavasti ole enää missään tekemisissä toistensa kanssa. 1) Koo muutti Takkulasta jättäen varsat keskenään, mutta loppuvuodesta Tarmo (ruunikko soihtuhäntä) menehtyi ähkyleikkauksessa. 2) Sandra palautui omistajalleen jättäen Serafiinan aikuisten tammojen sekaan, kirjavahan oli Takkulassa vain ylläpidossa. 3) Yoda-koira muutti eroahdistuksen vuoksi takaisin vanhemmilleni, Matti Katikainen palautui kissatalolle stressaantuessaan yksinelämisestä. Näistä jokainen olivat erittäin hyviä ystäviä keskenään, sääli, että etenkin eläinten ystävyyssuhteet katkeavat niin helposti.
Porvoo on taas yhtä luistelukenttää, eikä Koon tallin ympäristössä voi oikein teitä pitkin kulkea. Olemmekin nyt jättäneet narun koukkuunsa ja lähteneet umpimetsään, jossa poni on saanut lenkkeillä koiran lailla. Joinain päivinä Koo on loikkinut pitkin metsää yli kantojen ja ali oksien välillä luokseni juosten, toisinaan poni on köpötellyt perässäni. Tasaisemmilla lumen peittämillä alueilla poni on puhdistanut karvaansa piehtaroiden.
Ennen plussa-asteiden jaksoa ehdimme vielä käydä maastoilemassa, Koo (yhdeksäntoista päivän päästä) kakskytvee oli edelleen kovin villivarsana ja tallille palasi aina hikinen ratsukko. Edellisen postauksen ongelmia, eli pakkasia, ei enää ole ollut ja poni on päässyt ulkoilemaan loimetta, joten ihokin on pysynyt taas parempana.
Tänään kävin taas pitkästä aikaa moikkaamassa Siinaa, tarkoituksenani käydä pelastamassa Siinan tarhakaverin letittämä harja Minkan saksimiselta. Harjan pyörteiden selvittelyyn käytin viisi minuuttia ja letittämiseen monta kertaa kauemmin, kun varsa ei olisi millään halunnut olla paikoillaan tai pitää päätä maanpinnan yläpuolella. Letistä tuli kamala, mutta eipähän takkuunnu taas hetkeen! Sillin ollessa niin kovin virtaisa vaihdoin narun pidempään ja lähdimme pellolle juoksentelemaan. Kyllä harmitti ettei ollut kameramiestä mukana, niin komeita kevätjuhlaliikkeitä näkyi! Siina on kyllä hauska otus, pellon kuntoa tarkistaessani se katseli mäen päältä, sen jälkeen tuli portille norkuilemaan ja hörisi lähestyessäni, ja tammaa tarhaansa palauttaessani jumitti muuli-ilmeen kera, että ei ihan varmasti lopeteta nyt jo!
Lisäilin blogin Jalustin.netiin ja tägäsin valjakkoajoblogiksi(kin), joten täytynee julkistaa tämäkin uutinen; tavatkaatte Rocky! Roksu on 13-vuotias ylikorkea shetlanninponiruuna, joka on ratsastajansa venähdettyä toimittanut puutarhatontun ja lemmikkiponin virkaa satunnaisilla yhdessätekemisillä. Rocky on ajolle opetettu ja paljon ratsastettu, hirmu fiksu ja kääpiöksi osaava otus. Ruunasta alan leipomaan valjakkoponia jos poni siitä innostuu. Huomattavasti Sandraa helpompi projekti, tämä kun tosiaan osaa jo kaikenlaista, pitää vain saada vaihdettua avut kärryiltä suoritettaviksi! Rockyn luona käyn aina kun ehdin ja jaksan, se valitettavasti vain asuu kaupungin sillä laidalla, jonne en normaalisti kulje ollenkaan. Poni ja omistajansa ovat kuitenkin niin mukavia, että vain niidenkin vuoksi sinne ajelee mielellään.
... enkä tiedä olenko pahoillani vai ihan liian ylpeä ja innoissani. Maailman paras Veera riensi taas kyllästyneen toverinsa avuksi, inspiroitui vastavalokuvasta ja... no. tässä lopputulos. Voin sanoa että alunperäinen suunnitelma oli jotain ihan muuta. Eikä saanut olla My Little Pony, ja tottahan se on, ettei tässä ole tarpeeksi sateenkaaria moiseen.
No mutta, tällä mennään! Monenmoista asiaa on taas ehtinyt tapahtua sitten viime kirjoittelun, niistä lisää paremmalla ajalla, (paitsi että Instagramissanihan, @dis.epic, olen jo osasta selitellyt) nyt täytyy sulkea kone että Vompatti pysyy aamulla liukkaalla radalla.
