Jälleennäkeminen

Pahoittelen jo tässä vaiheessa mahdollisia kirjainpuutoksia tekstissä, kone-vanhukseeni on ilmeisesti iskenyt vanhuusiän kriisi eikä se halua toimia jouhevasti. Osasyynä sekin, ettei tämä ole ollut päällä sitten... No, en edes muista. Kuvat on muuten otettu puhelimilla, jotenka... niin. Niin, ja ennen kuin unohdan taas mainostaa; osallistukaa ihmeessä ulkoasukisaan jos yhtään siltä tuntuu, turhan montaa osallistujaa ei vielä ole tullut. Sunnuntaihin näin ensisijaisesti aikaa, mutta jos koette tarvetta lisäajalle, saa sitä lähestymällä minua jollain tavalla. Ja tosiaan, saa osallistua vaikka kymmenellä versiolla jos siltä tuntuu. ;)

  Torstai-iltana harjasin ja letitin ponin viimeisen päälle, perjantaiaamuna starttasimme Volvon kohti Keski-Suomea ja iltapäivällä olimme perillä tehtyämme välillä parin tunnin mutkan Raahessa. Minulla perjantai- ja lauantai-iltapäivät menivät Lutakossa keikoilla, lauantaina kävimme Pandalandiassa hakemassa kasan lakua sekä tuliaiset kotiinjääneille + ponin hoitajalle, ja sunnuntaiaamuna lähdimme takaisin kotia kohti. Olin jo perjantaina lähestynyt entisten hoitoponieni omistajaa Facebookissa, mutta kun vastausta ei siihen tullut, laittoi äiti tekstiviestin omistajalle kysyen, saisiko jäljellejäänyttä ponia käydä moikkaamassa matkalla. Myöntävän vastauksen ja ajo-ohjeet saatuamme käynnistimme navigaattorin ja suuntasimme Savoa kohti. Reilun tunnin matkan jälkeen bongasimme tarhassaan olevan Caran jo autotieltä ja kurvasimme pihaan. Tamma asui hirmuisen mukavassa ja sympaattisessa paikassa, viiden islanninhevosen kanssa pihatossa. Juttelimme tallin omistajan kanssa niitä näitä parin tunnin ajan, tai no minä lähinnä rapsuttelin poneja ja suunnittelin, miten saisin viimekesäisen aivan mielettömän ihanan issikkaorin sujautettua takakonttiimme omistajan huomaamatta, kunnes jatkoimme kotimatkaa. Oli aivan ihana nähdä seitsemän vuoden jälkeen taas Caraa, vaikkei Viveca enää kuvioissa olekaan. Tuo paikka oli myöskin vähintään yhtä ihana, voi että, tuollaiseen kun Koonkin saisin... Ja ette uskokaan mitä tämä pari tuntia ponilauman keskellä hengaaminen teki pikkuponikuumeelleni...

Kotiin päästyämme ja hetken kotona istuttuani lähdin Koota katsomaan, ja poni oli taas varsin tuohtunut kun olin Hänet kehdannut toisten (Veeran) hoidettavaksi jättää! Lepyyttelin ponia pitkällä harjauksella, leipäpaloilla ja piiiitkällä kävelylenkillä, jonka tahdin poni sai ihan itse päättää. Koo kulki suurimmaksi osaksi matkan irti, joko vierelläni, vähän edellä tai vähän takana, miten halusi. Joitain kohtia kirmailimme ravatenkin, mutta pääasiassa tosiaan kävelylenkki, ja lenkin jälkeen ponin "hyi kamala sinä, hylkäsit minut, yhhh, mene pois, en ala"-asenteesta ei ollut enää näkyvillä hiukkaakaan.

Eilen koulusta tullessani huomasin, että Kivareiden vinkka oli tallin edessä auton perässä, ja kipitinkin pikimmiten tallille utelemaan, että onko Elli lähdössä jonnekkin vai tulossa vai mitä, ja kun sain vastaukseksi että olivat harjoitelleet Sypen kanssa lastausta, kysäisin, saisiko Kookin käväistä kyydissä. Myöntävän vastauksen saatuani virittelin ruokakupin trailerin etuosaan kiinni, kippasin leipäpaloja kuppiin ja hain ponin tarhasta naruriimun ja koulutusköyden kera. Tallin eteen päästyämme poni pysähtyi tuijottamaan vinkkaa ja tiesi jo, mitä sille oltiin seuraavaksi kaavailtu, ja kyseli että oikeastiko lähemmäs pitäisi kävellä. "Joo joo, tuu vaan", ja poni marssi reippaasti perässäni lastaussillan eteen. Asetuin sillan viereen ja osoitin, että menehän kyytiin. Ehkä minuutin poni mietti ja pohti lastautumista, mutta vakuuteltuani, että perille käveltyäsi saat herkkua eikä matkan varrella kukaan tai mikään sinua syö, sinne se asteli. Ehkä kymmenisen sekuntia sisällä seisottuaan pyysin ponia peruuttamaan. Hetken levättyämme lähetin ponin kyytiin toisen kerran ja poni asteli suorilta sisään. Taas hetken päästä peruutus ulos, kävelimme ympyrän ja lähetin ponin kyytiin kauempaa kyytiin -jälleen kerran poni kipitti sisälle ensimmäisellä yrittämällä suoraan. Koo sai loput leipäpalat ja paljon kiitoksia ja kehuja ja pääsi takaisin tarhaansa. Siinä poni, jota muutama vuosi sitten lastattiin tunti tolkulla kyytiin, hyvällä ja pahalla, ja nyt se menee viiden minuutin sisällä kolmesti lähettämällä, lähes olemattomalla paineella...

Tänään sain taas paketteja jeejee! Iän kertyminen, mikä ihana tekosyy ostaa itselle tavaroita... Yllä Janikalta tilaamani kaulanaru sekä molemmat kirjekuoret. Enää ei tarvi meidänkään käyttää riimunnaruja tai muuta, jos vielä joskus selkään innostun kiipeämään. Alla taas se, mitä lähetin Jessille...

... ja seuraavassa paluupostina tulleet tuotteet.

Ai että tykkääään! Ensimmäisen kerran jouhikoruihin tutustuin vuonna 2007 Oulun Pokaalissa eräässä kojussa, jossa näitä esiteltiin ja pystyi tilaamaan. Siitä lähtien olen pyöritellyt mielessäni, että haluan kyllä Koosta joskus jouhikorun, mutta tilaaminen on aina tökännyt ammattilaisten hintoihin -vaikka erittäin hienoja ovatkin, ei meikäläisen varoista tuollaista osuutta vain pysty laittamaan yhteen rannekoruun. Nyt onnekseni Jessi innostui korujen punomisesta, ja lähetin hänelle Koolta häntäjouhia, sekä säälittävän tupsun Pupen harjaa. Lopputulokseen olen enemmän kuin tyytyväinen, ai että! Näissä kuvissa korut eivät todellakaan ole edukseen, Jessin blogista löytyy pari parempaa kuvaa minunkin koruista.

Lisää poseeraavia poneja!

Rehellisesti sanottuna käsittelyinto muiden ottamiin kuviin on reilusti pakkasen puolella. Nuo Sypen ja Baronin ratsastelukuvat jäävät siis odottelemaan insipiraatioiskua, tai hetkeä kun kyllästyn Emmin ruinailuihin -joita tosin ei tähän mennessä ole tullutkaan.

Tänään saimme Koon kanssa paketin. Paketista paljastui odotetusti turkoosi Silvertipin naruriimu, sekä 4,5-metrinen Double Diamondin koulutusköysi. Joko nyt olemme Vakavasti Otettavia Narunpyörityspiireissä? ;) Niitä hetken kotona ihasteltuani harpoin tallille kameran kera, puunasin ponin paraatikuntoon -tai ainakin yritin- ja suuntasimme Veeran ja Lyylin kanssa pellolle. En tajua, miten tuosta parivaljakosta onnistuisi kukaan edustavia kuvia ottamaan -vapaaehtoiset kokelaat käsiä ylös nyt! Enkä vaan voi ymmärtää mikä tuota tammaa vaivaa, ja miksei sitä turpaa (ja päätä ylipäätään) vaan voi pitää alhaalla. Miksi pitää näyttää kirahvilta? Ehkä sen vaan on pakko katsoa muita nenänvartta pitkin... Kokeilimme ensimmäistä kertaa myös hirnuva hevosäänite-kikkaa, joka toimikin varsin loistavasti. Normaalisti varsin hiljainen Koo-raasu vastasikin videolle kerran, ja Lyyli katsoi vieressä ihmeissään, että menikö tuo ruma läski ruunanrupukka (joka sattuu olemaan varsin ihastunut tähän tummaan ja tuliseen suomineitoon) nyt rikki.

Sietää muuten taas olla ylpeä ponista! On se vaan helppo ja hieno eläin, kuvaustilanteessa sen voi asetella juuri haluttuun asentoon ja nakata hirnumisäänitteen taustalle, ja johan poni edustaa. Tallissa ponin harjaa letitellessäni se koitti tutkia muiden tallilaisten taskuja, ja todettuani, että täytyykö aina olla näin hankala, sain vain naurut muilta osakseni -kuulemma jos heidän hevoset käyttäytyisivät noin, olisi heillä onnenpäivät. Kaikki on suhteellista...

Siis eksä tamma ym-mär-rä, et ku vaa seisosit nätisti

 paikallaa ni päästäs nopeempaa takas syömää?

Ma ei ummarra, ma tukka puori ja heilu! t. Natiivisuomalainen Lyyli

Tämän päivän kuvasaldo oli lähestulkoon säälittävä; 292 kuvasta 23 selvisi karsinnoista finaaliin saakka. Veeralle toimitin sentään 58, omaa ulkoista täyttämään en nähtävästi kelpuuttanut puoliakaan. Huoh. Joskus lähiaikoina pitäisi muuten ilmestyä toinenkin paketti, (ja kolmas tilailla) palailkaamme viimeistään sitten astialle! Uusin kaikki esittelysivut tuossa joku päivä, käykää ihmeessä kurkkaamassa, Lyylillä nyt on vaan vielä vähän epäedustava kuva mutta kestäkäämme se. Niin, ja ulkoasukisaankin on osallistumisaikaa vielä runsaasti. (sitä voidaan myös jatkaa mikäli näette sen tarpeelliseksi) Kesä on myös virallisesti alkanut; Koo sai maanantaina vuoden ensimmäisen pesun jälkeen ylleen kesäihottumaloimen ja harjan leteille. Huoh, tästä se taas alkaa... Ei muuten poni näytä vastapestylle kuvissa, mutta kyllä se ihan oikeasti kävi suihkussa pari päivää sitten! Hemmetin semitalvikarva, ei meinaa puhdistua sitten mitenkään...

Ei muuten ihan heti näistä kuvista arvaisi, ettei ponien säkäkorkeuksien välillä ole eroa kuin kymmenisen senttiä... Ei sillä, ettäkö kuvista selviäisi tamman luonnekaan, ja se, ettei se pääsääntöisesti hyväksy muita hevosia iholleen. Ensi viikonloppu meneekin Jyväskylässä, kerrankin ihan muissa merkeissä kuin eläintapahtumissa tai vastaavissa, saa nähdä innostunko sieltäkäsin jotain mielipidepostausta kirjoittelemaan. Nyt on kuitenkin todettava, että viimeaikoina ovat yöunet jääneet sen verta vähälle, että meikäläinen sulkee koneen ja lopettaa blogin roskaamisen näillä "nuku"-asentoon jumittaneilla aivoilla.

3x ruunikko ruuna kameran edessä

Ja 3x ruunikon ruunan omistaja kameran takana. Perjantaille olimme tosiaan Emmin kanssa sopineet Baron-kuvaukset, ja siihen tähdäten valuin tallia kohti. Harjailin Koota Emmin siivotessa Burtsan karsinaa, ja päätin käyttää Kootakin kameran edessä. Aluksi yritin räpsiä jotain tallin edessä, mutta lopputulos oli tällainen;

Siinä Koon mielipide "seiso nyt siinä ja kato tännepäin, höristä jooko vähän korviaki"-pyynnöistäni. Vaihtoehtoisesti poni näytti siltä, että se on vetänyt jotain muutakin kuin punaista pulkkaa. Kyllä, Koolla on punainen Orthexin pulkka, mutta ei siitä sitten sen enempää.

Siispä peltoa kohti askeleemme kävivät. Viisi minuuttia "ponii poni poni ponii iihahaa kato tänne tsirptsirp mä oon oikeesti kiinnostava *klik klak* *nirsk narsk* poniii-iii-ii höristä jooko vähän niitä korvia voi että miten olet söpö mut älä syö sitä heinää hei kato nyt tänne jookoooo"-maanittelua, ja yksi onnistunut kuva.

Ehdottomasti lempikuvat Koosta-kategoriaan. Hui. Mutta seuraavaksi käsittelyyn pääsi Baron, ensiksi maastakäsinpönötyksiin ja sen jälkeen omistajansa kanssa ratsastelukuviin.

Ihan hullua ajatella, että nuo ratsastuskuvatkin on otettu vähän ennen kahdeksaa illalla. Ei ole kauaakaan, kun piti lähteä tallille viimeistään yhdeltä, jos päivänvalon aikaan halusi kuvia ottaa! Niin se kesä vaan tulee, tänäkin vuonna.

   Näiden kuvien jälkeen minä hyppäsin kameran toiselle puolelle, siitä lisää kunhan jaksan Ellin ja Emmin räpsimät kuvat käsitellä -sain sentään viime yönä karsittua vajaasta seitsemästäsadasta kuvasta 150 edustavinta, ja urakka jatkuu nyt.

Kävin muuten tosiaan tekemässä sen iltatallin toisella tallilla, ja apua, pikkuponikuume nostaa taas päätään! Eipä tiennyt kirjava melkeinshettis, että meikäläiseltäkin pikkuponitaustaa löytyy sen verran, ettei perinteisimmät ihmisenkarkoituskeinot minuun tehoa.

Rahanarvoinen ulkoasukisa

Olen jokseenkin kyllästynyt katselemaan tätä nykyistä kokonaisuutta, vaikka se taustakuvaa lukuunottamatta onkin varsin nätti. En myöskään kehtaa enää ruinata Marialta tai muiltakaan bannereita ja muita minulle tehneiltä uudistusta tähän. Tämän vuoksi päätinkin pyöräyttää käyntiin kaikille avoimen kisan -ei väliä oletko blogin lukija vai eksyitkö tänne sattumalta, saat osallistua!

Kilpailu päättyy aikaisintaan syntymäpäivänäni 4.5., mutta mikäli kaipaatte lisäaikaa tai jos siihen mennessä ei sävähdyttäviä kokonaisuuksia ole ilmestynyt, kilpailuaikaa jatketaan. Suoritettava tehtävä on siis tehdä tälle blogille uusi ulkokuori, sisältö pysyy samana vanhana höpöttelynä jatkossakin. Mitä se sitten käsittää? It's up to you. Perinteisestihän tämä tarkoittaa käytännössä banneria, taustakuvaa ja esittelysivujen linkkikuvia, mutta jos et halua tehdä jotain niistä ja koet kokonaisuuden olevan täydellinen "vajaana", sopii se minulle. Joka tapauksessa esittelysivut (neljä kipaletta; Koolle, muille hevosille, minulle ja ponikululistaus) on tarkoituksena jättää, joten huomioithan ne suunnittelussasi.

   Haluan nähdä miltä työnjälkesi näyttää kokonaisuutena, joten teethän sitä varten vaikka ylimääräisen (halutessasi salaisen) blogin, jonka linkin laitat minulle.

Vaatimuksia ei oikeastaan ole; otsikoksi voi laittaa Ein Caramell & co., Ein Caramell, Reetta & Ein Caramell (& co.), ihan mitä vain haluat. Huomaathan, että Koon nimessä on tosiaan kaksi L-kirjainta, ja co.-lyhenteseen kuuluu piste perään. ;) 

   Tykkään esimerkiksi tuosta tämän bannerin yläosassa olevasta lyriikkalainauksesta "Up in the air, chasing a dream so real" (aiemmassahan oli "Step from the road to the sea, to the sky") ja voin sanoa, että mikäli käytät jonkun lempibändeistäni lyriikoita bannerissa tai muualla, saat siitä ehdottomasti lisäpisteitä silmiini. Lyriikoiltaan sopivia bändejä ovat esimerkiksi Pierce The Veil, Sleeping With Sirens, Red Hot Chili Peppers, My Chemical Romance, Placebo, 30 Seconds To Mars, Bring Me The Horizon sekä All Time Low, myös Green Day saatta ehkä joissain tilanteissa mennä. Noista suurin osa on suhteellisin melankolisia taikka angstisia, ja blogiin sopivia, positiivisempia pätkiä joutuu täten hieman etsimään -mutta jos haluat apua, saat sitä kysymällä, ja voin heitellä sinua mukavilla lyriikkapätkillä.

   En välttämättä tykkää liian vahvoista väreistä, kirkkaan tummanpunainen tekee poikkeuksen, ja hempeämmät mielestäni kuuluvat blogeihin. Voit kuitenkin kokeilla onneasi myös kirkkailla väreillä. Haluan Koon olevan ehdottomassa pääosassa, mutta muiden hevosten kuvia voi heitellä sekaan jos siltä tuntuu. Mikäli teet esittelysivulinkkikuvat, muiden hevosten sivulle vievään kuvaan luonnollisestikin kuuluu joku muu hevonen kuin Koo. Jos et tunnista jostain kuvasta kuka siinä on tai mitä varten sitä kuvaa ajattelin, kysy. En myöskään tykkää liian täyteen tungetuista ulkoasuista. Enkä halua omaa naamaani banneriin tm muuta kuin hevosen kanssa, joten nuo lärvikuvat on lähinnä esittelysivukuvia varten -siihenkin tosin saa käyttää hevosellista kuvaa, tai voi tehdä pelkän tekstilinkin, tai...

   Bannerin leveydellä ei ole pahemmin väliä, kunhan se on tämän nykyisen levyinen tai leveämpi. Tuhannen pikselin luokkaa oleva tai sitä suurempi lienee paras.

Kuvia Koosta löydät täältä ja muista täältä, mutta voit myös omalla vastuullasi käyttää muita blogista (tai jos olet superstalkkeri ja tiedät missä muualla kuviani on, niitäkin) löytyviä.

Valmiit härpäkkeet vastaanotan sähköpostiini ollila.reetta@gmail.com ja sähköpostia nopeammin lisäapua saa lisäämällä minut Facebookissa kaveriksi ja spämmimällä sitä kautta.

Ja mikä se palkinto sitten oli? Opiskelijabudjetista johtuen pääpalkintona on 15 euron tilisiirto, (tai jos olet täkäläisiä, voit saada sen halutessasi myös käteisenä) mutta jos ylenpalttisen mahtavia kokonaisuuksia tulee useampi, saa kaksi parasta kymmenen euron lahjoitukset. Mikäli rahatilanteeni ehtii parantua tässä välissä, voi palkintopotti kasvaa, mutta tuo 15/20e on tosiaan minimi. Pidän kuitenkin oikeutenani mahdollisesti joskus käyttää myös muita kisaan tulleita, palkitsemattomia ulkoasuja/bannereita/muuta. Tämän lisäksi esittelen jokaisen kisaan osallistuneen ulkoasun, sekä niiden tehneen henkilön blogin.

Kevät

Se on virallisesti täällä. Kevät tarkoittaa neljää asiaa, jotka selvennän puhelinkuvin;

Kura. Argh. Siihen liittyy olennaisesti säteiden tippuminen, kuraisen ponin jatkuva harjaaminen, jalkojen varjeleminen, sängyn hiekoittuminen koska koira, jatkuva märkyys ja kurjuus ja hyi. En tykkää.

Karvat. Kyllä, tuo kasa lähti yhdestä jalasta. Argh. Kuivaa karvaa irrotellessa karvat leijailevat tiensä suuhun, silmiin, vaatteisiin, kaikkialle, ja märkää karvaa harjatessa yleensä tarvotaan kurassa, joka ei kiva ole sekään.

Kuusivuotias Kuningatar. Jorge Pörde Jorgensonilla oli tosiaan eilen syntymäpäivät. Eihän se joka kevät kuutta vuotta täytä, mutta tänä keväänäpä täytti.

Kakka. Kuva tosin kuvannoi tarhan puhdistamisen masentavuutta; tuo alue, siis ihan portin takunen, täytti yhden kottikärryn. Joo ei siinä mitään, ihan normaalia, mutta kun nuo sotkut eivät ole meidän jäljiltä. Tuo on siis käytännössä pelkkää heinää parilla lantakasalla -Koo on hyvin siisti eläin ja lannoittaa vain kahta aluetta tarhastaan, ja Koota ei ole koskaan ruokittu tuohon, vaan tarhan perälle. Verkkoihin. Mutta pakkohan se on muidenkin jäljet siivota, koska he eivät näitä siivoa, ja poni saa nauttia kuivasta tarhasta nopeammin jos maaperän ja kuivaavan auringon sekä tuulen välissä ei ole maatuvaa heinäpaskamassaa. Masentavaa tässä tosin on sekin, että Koon tarhahan oli pölyävän kuiva muutaman viikon ajan. Sitten tuli sateet, ja jos Koolla olisi kengät, (saatika hokilliset sellaiset) olisi tarhan pohja myllätty mudalle. Nyt tuon työn tekee talikko, huoh.

Kevät tuo myös mukanaan iloisempia ihmisiä, (minä en näihin kuulu. En tykkää keväästä, koska kevään jälkeen tulee kesä, ja kesä on kamala. Kevät tarkoittaa myös valoisuutta, joka näillä leveyksillä tarkoittaa myös valoisia öitä, joka taas tarkoittaa huonosti nukuttuja öitä. Se puolestaan tarkoittaa kärttyistä ja väsynyttä Reettaa.) ja se taas tarkoittaa sitä, että Koo saa lisää vapauksia. Ylläolevassa kuvassa Koo on Lyylin tarhassa vierailulla. Muut hevoset olivat jo tallissa, ja harjailin Koota vapaana tallin pihassa. Veera lähti viemään Lyylille aamuheiniä tarhaan, säikäyttäen matkalla ponini, joka kirmasi parin metrin päähän. Koon huomatessa Veeran kävelevän Lyylin tarhalle, päätti se liittyä seuralaiseksi, ja koska Koo on ihana ja aikalailla koko tallin lellikki, ei siltä sitä kielletty. Niin poni kävi tutkimassa Lyylin tarhan perinpohjin, kunnes totesi olevansa valmis ja lähdimme takaisin jatkamaan harjailuja.

Aiempina keväinä poni on myös karkaillut ainakin muutamaan otteeseen, mutta tämä kevät lienee poikkeus. Olen lähestulkoon tarjonnut sille tilaisuuksia käydä seikkailulla, mutta nössöpallero ei poistu luotani muuta kuin muihin tarhoihin. Joinain iltoina olen ottanut ponin tarhasta pois ja ehdottanut, että se jäisi tarhan viereiselle pellolle käveleskelemään ja halutessaan syömään. Mutta ei, vaikka kuinka koitan sanoa että jää tänne, kuulen pian takaani kavioiden kopinan puusiltaa vasten, ja Koo tulee heinävajan eteen odottamaan takaisin hänen heiniensä kera ilmestymistäni.

Mitään sen kummempia meille ei kuulu; poni on toisinaan hyvin virtaisa, aina iloinen, ja vaihtaa karvaa hyvällä vauhdilla. Huomenna minulla on ensimmäinen iltavuoro uudella "satunnaistyöpaikallani", joka sattuu yllättäen olemaan eräs talli. Tämän ansiosta voi olla, että eräs viimeksi yli kaksi vuotta sitten blogissa kunnolla vieraillut poni alkaa taas ilmestymään postauksiin. (poni vieraili parissa joulukalenteriluukussa kylläkin, mutta ikäänkuin kuulumispostauksia meinasin.) Se jää nähtäväksi -ja tuon ponin tunnistaa vain blogia alusta asti seuranneet, tai myös ihan ensimmäiset postaukset lukeneet.

♥

Tiedättekö sen tunteen, kun kaikki menee vaan täydellisesti? Kaikki on täydellistä, ja välillä vaan miettii, että oonko oikeesti tässä, onko tää vaan mun kuvitelmaa, voiko joku hetki olla vaan näin... täydellinen. Näissä merkeissä vietin just äsken tunnin -ehdottomasti yhen elämäni parhaista.

Ilta alko varsin normaalisti; mietin koko päivän, että voisin mennä ihmisten aikoihin tallille, ja voitais käydä ponin kans kentällä pyörähtään. Kuten tavallista, löysin itteni vielä vähän ennen yheksää kotoa, kunnes raahauduin ulko-ovesta pihalle. Päivällä olin tarkistanu ponin vesitilanteen, ja koska vettä oli arviolta 50 litraa jäljellä, tiesin ettei mulla oo talliin mitään asiaa ja tän takia en alkanu ruoskimaan itteäni koska myöhäinen kellonaika. Laitoin puhelimen Spotifysta yhden ehdottomasti lempibändini uusimman levyn, johon en ollu "ehtinyt" tutustua, pyörimään ja kipitin tallille aivan armottomassa tuulessa. Laitumet oli kuivat, joten oikasin niiden kautta. Koo hengaili lähes portilla, mutta nähtyään mut, lähti tarmokkaasti tarpomaan mua vastaan. Poni ehti melkein laitumen päähän kunnes olin sen luona, moikkasin sitä ja lähdettiin portille. Heitin cordeon porttitolppien välissä hengaavan ponin kaulalle ja lähdettiin kohti Koon tarhan takana olevaa peltoa -sitä, jossa me yleensäkin leikitään. Päästin portin kohdalla ponin irti, annoin sen tutkia peltoa rauhassa ja lähdin vähitellen käveleen kohti toista, tasasta päätä. Koo tuli omaan tahtiin mun perässä, ja päämäärän saavutettua pyysin ponia mun ympärille. Se ei jaksa pitää käynnissä liikkuessa uraa pyöreenä, joten pyysin samantien pikkuravia. Muutama askel kerrallaan sain sen juokseen yhen suhteellisen säännöllisen ympyrän mun ympärillä, päästin ponin luo ja palkkasin sen. Kirmailtiin hetki pitkin peltoa, käytiin läpi apuvälineitä tarvitsemattomat temput (koipien nostelut, keulimiset ja niiaus) ja oltiin vaan. Jonkun aikaa hengailtiin ja lähdin juokseen, ensiks laitsoille päin ja sit tallia/muita peltoja kohti. Poni tuli pukitellen ja loikkien mun perässä, välillä suhahtaen ohi mut jääden heti oottaan mua. Juoksin kohti pellon päätä, ylitin ojan ja olin toisella, isolla pellolla. Katoin sivusilmällä Koota, joka tuli muutaman metrin päässä, arpo lähestymistä ja loikkas ojan yli. Koo, jota ei muutama kesä sit saanu mitenkään päin ylittään mitään ojaa! Mun oli pakko pysähtyä, oottaa ponia luokse ja kietoutua sen kaulaan. Voi kuulostaa ehkä jonku korvaan ihan tajuttoman pieneltä ja säälittävältä asialta, mut mulle -meille- se on ihan törkeen iso edistys, et poni ylitti isommanpuoleisen ojan vapaaehtosesti ja irti ollessaan. Jatkettiin matkaa, juoksin niin lujaa ku lompsuvilla skeittareilla pääsin, Koo hyppi ja pomppi ja pukitteli ja keuli mun vierellä. Se ei koskaan lähteny parin metrin säteen ulkopuolelle, ja ku pysähdyin, se oli sekunnissa hönkimässä lämmintä ilmaa mun naamalle, ihan mun vieressä. Käännyttiin takas tarhalle ja tallille päin, eka kävellen ja vaikka Koosta ois sokeekin nähny että se haluis vaan räjähtää ja singota joka suuntaan, se pysy käynnillä ja mun vierellä. Vaikka se säikky tuulessa lepattavia pressuja ja ties mitä, se sinkos vaan ylöspäin eikä koskaan lähteny mun luota. Vedin henkeä, juoksin taas niin lujaa ku pystyin, kohti tuota ojaa. Nauroin, hymyilin, juoksin ja itkin. Ja ne kyyneleet ei johtunu siitä vastatuulesta, vaan onnesta ja ilosta -Koosta. Hyppäsin ojan yli, näin Koon ylittävän sen mun oikeelta puolelta, jatkettiin viel hetki juosten ja laukaten, kunnes pysähdyin ja upotin itteni ponin kaulaan. Keräsin itteni, kiitin ponia, ja lähdettiin kohti tarhan porttia. Tässä vaiheessa poni yleensä pistää stopin ja sanoo et ei ku juostaan ja leikitään vielä, emmä viel haluu mennä tarhaan hengaan. Mut tänään lähetin ponin tarhaan niin, et se meni lankkujen yli (normaalisti laitan sen lankkujen ali, ja jos menee yli, sen pitää loikata ~20 sentin korkeuteen) ekalla yrityksellä, käänty samantien aitojen sisäpuolelle päästyään ja tapitti mua.

Viimistään tänään mä tajusin, mihin pisteeseen me ollaan edistytty. Viimistään tänään mä tajusin, et ykskään näist vuosist ei oo menny hukkaan. Viimistään tänään mä tajusin, et tuo poni ihan oikeesti on maailman paras -se ei ehkä oo mitään kellekkään muulle, mut mulle se on kaikkea. Se on mun elämä, se on mun paras ystävä, se on syy miks poistun neljän seinän sisältä joka päivä muutenki ku kouluun. Mä tiedän, et meille tulee viel hetkiä millon kaikki tää työ tuntuu turhalta. Mä tiedän et mä tuun viel haluun luovuttaa, lyödä hanskat tiskiin ja nostaa kädet pystyyn, todeta et mä en pysty tähän. Mä tiedän, et meidän yhteinen matka on hyväl tuuril puolivälis -huonol tuuril käveltiin äsken viimiset yhteiset metrit. Mä tiedän, et ihan sama mitä meille tulee viel vastaan, me selvitään siitä, niin kauan ku me saahaan tehä se yhessä. Mä tiedän mihin me pystytään, mä tiedän et mitä ikinä tapahtuuki, me voidaan viel palata tälle tasolle -tai pidemmälle. Ja mä tiedän, et en tuu koskaan löytään Koolle arvostaan seuraajaa, ja mä tiedän et mun hevostelus ei oo enää mitään järkee sen päivän jälkeen ku Koo vetää viimisen henkäyksen. Mä oon tolle hevoselle elämäni velkaa, ja pienin vastapalvelus mitä voin tehä, on taata sille hyvä loppuelämä -oli meillä sit kuukausi tai kymmenen vuotta yhteistä aikaa.

Pallonaama ja laamanaama keskiviikkona

Maailman paras poni

Koneen avaaminen voi toisinaan olla kovin rankkaa; en roiku täällä nykyään kuin hyvällä tuurilla kerran-kaksi viikkoon...Viimeiset pari viikkoa olemme Koon kanssa viihdyttäneet erään tallilaisen muistaakseni 5- ja 6-vuotiaita lapsia; poni on saanut nauttia kuudesta rapsuttavasta, ruokkivasta ja harjaavasta kädestä; olemme leikkineet hippaa ja piilosta, sekä olemme käyneet kävelyillä. Enkä voisi liiaksi tuota eläintä kehua, jaksan yhä edelleen yllättyä sen fiksuudesta ja hyvistä tavoista! Se tykkää koetella rajoja hevosihmisten kanssa, se ei tykkää suuresta osasta hevosihmisistä, se ei toimi läheskään yhdenkään kaverini kanssa, ja se toisinaan tykkää myös harrastaa kiivaiden vastaväitteiden sylkemistä minua kohti. Mutta pikkulasten kanssa luotettavempaa hevosta saa ihan oikeasti etsiä! Eräänkin kerran jätin ponin, jolla oli yllään tosiaan tuttuun tapaan vain kaulanaru ja siihen kiinnitetty riimunnaru, noiden lasten kanssa tallin eteen kun kävin hakemassa ja viemässä tavaroita. Sillä välin tyttö oli käynyt hakemassa heinävajasta heinää pojan pidellessä riimunnarun päästä kiinnii, lasten pohtiessa yhdessä jotain. Menin lähemmäs, tyttö kysyi että saako ponille antaa nämä heinät, ja kun annoin luvan, poni alkoi kurkottelemaan korsia kohti. Tuo, toisinaan ruuan päälle ihan järjettömän röyhkeä eläin, seisoi narussa käytännössä vieraiden pitelemänä kuin kuollut lammas, ja vasta minulta luvan saatuaan otti herkut?! En voi aina ymmärtää, mutta en voi valittaakaan -ehdottomasti parempi näin päin.

Lauantaina Janita kyseli ponin tilannetta ja meidän kuulumisia ja ehdotti poneilupäivää, ja selitettyäni tämänhetkisen tilanteen tuli kysymys "Uskallatko hypätä kyytiin vai annatko saikkuilla?". Heitin ilmoille, että pitäisi kait sitä sinnekin taas vähitellen kiivetä, ja että huomenna voisin koittaa ehtiä. Ja kas näin, sain sunnuntaille mukaani harjausapua, ambulanssinsoittajan ja mikä parasta, mitä mahtavinta seuraa! Edellisen kerran olin tosiaan ponin kyydillä 12.1., sen jälkeen Koo alkoi mysteerijumeilemaan ja on ollut maastakäsin liikutuksella -ei siis tarvitse kenenkään huolestua, en kylmiltäni pari kuukautta lomailleen ponin kyytiin kiivennyt. Viimeisen kuukauden se on ollut ilman normaalia suurempia häiriöitä, joten luottavaisin mielin odotin sunnuntaita.

Ponilla on ihan järkyttävä karva tällä hetkellä sitä vaihtaessaan, joten se voi näyttää jokseenkin järkyttävältä näissä kuvissa. Niin, ja kaikki kuvat on otettu poikkeuksellisesti urheilukuvauksella manuaalin sijaan koska laiskuus. Mutta joo, tallille eksyttyämme haimme ponin tarhasta hoitopaikalle puunattavaksi -ja siinähän se sitten viihtyikin. Ponista tuli entistäkin järkyttävemmän näköinen, mutta lähtipä ainakin kasa irtokarvoja lintujen pesätarvikkeiksi, ja saatiin vaihdettua mehevimmät juorut. Varustuksekseen poni sai lampaankarvaromaanin ja satulahuovan loimivyöllä kiinni köytettynä, sekä kaulanarun. Haaveissa olisi kyllä hankkia joko rungottoman padi taikka taskuilla varustettu romaani painon parempaan jakamiseen, mutta saa nähdä kuinka paljon tulee Koolla enää ratsasteltua kun tähänkään saakka eivät määrät ole olleet merkittäviä.

Lähdimme kentälle, ja tuttuun tapaani päästin ponin portilla vapaaksi kävelemään itsekseen pitkin kenttää hetkeksi. Vaan ponipa ajatteli, että jos vaikka ottaisin nätin hiekkakuorrutuksen, kun edelliset oli julmasti karisteltu tallin lattialle! Äkkiä kopoti ylös että siitä saisi edes pari suhteellisen edustavaa kuvaa, ja lupaus, että saat kyllä lopuksi piehtaroida hiekassa niin paljon kuin haluat. (Arvatkaapa piehtaroiko? Ei yhtään.)

Pari kierrosta maastakäsin käveltyämme kiipesin ponin kyytiin, ja en ehkä koskaan ole tuntenut oloani noin kotoisaksi. Viimeisten kuukausien aikana olen pariin otteeseen käynyt Baronin kyydissä, ja kerran Sypen, ja vaikka mukavia ruunia ovatkin, ei meidän kommunikaatiomme ole turhan mutkatonta, ja ymmärrysongelmia on puolin ja toisin, kun kuski on tottunut ratsastamaan jaloilla ja ratsut ovat tottuneet aika pitkälti käsiratsastajiin. Vaikken ratsastamisesta tosiaan nykyään enää pahemmin välitä, on hauska välillä kuitenkin käydä haastamassa itseään lainaratsujen kyydissä, tai vain nauttimassa supertoimivasta omasta ponista.

Totesin ensimmäisen kahdenkymmenen metrin aikana, että joo ei tarvita piipaa-autoa tänään -poni oli aivan törkeän tahmea. Hyvä että jaksoi jalkojaan toisen eteen liikautella, ja raviin siirtyminen oli Kooksi aivan työn ja tuskan takana. Putputtelin pitkin kenttää hyvän aikaa, pyörittelin ympyröitä ja suunnanvaihdoksia nauttien kyydistä. Ensimmäiset laukannostot olivat ihan järjettömän tahmeita nekin, kunnes poni heräsi. Sen jälkeen käyntiä ei vain olisi millään malttanut madella, laukat nousivat samalla sekunnilla jalkani siirtämisen kanssa, ja poni herkistyi huomattavasti. Mutta koska Koo nyt vaan on maailman paras poni, se osasi pyydettäessä myös kävellä höösäämättä ja täysin rauhallisena. Janita ihmettelikin ponin muutosta; aiemmin kaikkea säikkyvästä, turhaa hästäävästä ja kaikinpuolin typerästä ponista on kuulemma kuoriutunut varsin fiksu eläin. Tyhmä ja nuor(emp)i, vaan niinhän sitä olin minäkin.

Janita halusi kasata meille miniesteen, joka myöhemmin vaihtui kahdeksi, joita sitten ylitimme muutamaan otteeseen, ehkä kolmesti? Ponnistuspaikat olivat totaalisesti hakusessa, mutta poni kipitti korvat tötteröllä esteiden yli selvästi siitä tykäten.

Poni alkoi kasvattaa kierroksiaan kuitenkin siihen malliin että totesin kaikille olevan helpointa, jos tulen selästä alas ja jatkan maastakäsin -tappelemaan on turha alkaa, jos poni puhkuu intoa, eikä käänny kun siltä sitä pyydetään. Riisuin ponin vaatteistaan ja päästin sen juoksemaan vapaana kunnes se rauhoittui ja tuli luokseni.

Jatkoimme sitten maastakäsin, poni kipitteli perässäni käynnissä ja ravissa, teetätin jalkojen nostot ja kertaalleen muistuteltiin keulimistakin. 

Mutta päivän ehdoton kohokohta oli, kun poni ylitti nuo miniesteet maastakäsin niin, että ohjasin sitä esteiden vierellä juosten! Hyvin kovin monesti Koo on lähtenyt perääni tai pysähtynyt esteen eteen maailman menoa ihmettelemään, mutta tänään meni tolppien välistä useampaan kertaan. Ihana ihana ihana poni!

Lopuksi Janita kokeili ponia maasta- ja selästäkäsin, todeten aluksi mm. ettei kaulanarulla ratsastaminen niin vaikeaa voi Koolla olla, mutta päätyen lopputulokseen, ettei se niin helppoa olekaan -etenkään, jos poni ei ala vieraamman ihmisen kanssa millekään.

Mutta meillä oli ainakin hauska päivä, toivottavasti mitä mahtavin fiilis välittyy sinnekin! Janitalle suurensuuret kiitokset kuvista ja seurasta! Ja mitä tuohon viimeisimpään postaukseen tulee; ensimmäisenä kommentoimaan kiiruhtanut anonyymi oli oikeassa, kyseessähän oli aprillipäivään liittyvä huijaus. Olen ilmeisesti liian vakavamielinen tämän blogin kanssa, kun noin usea tuon suoraan uskoi, höh. Koo ei tosiaan toivottavasti ole minulta mihinkään lähdössä, vaikka kieltämättä on sen poislaittoakin tullut mietittyä viimeaikoina. Ihmeen paljon aiheutti ihmetystä; Facebookiin tulvi kyselyitä että mitä hä, ja äitikin kyseli, että onko jotain jäänyt hänelle kertomatta. Kärsin itse kyseisenä päivänä hieman aiemmin sydämenpysäytyksestä kun lempibloggaajani väitti lopettavansa blogin kirjoittamisen, ja oli pakko laittaa vahinko kiertämään.

Sain muuten silloin joskus kuvattua vuoluvideon, (siis sellaisen, missä näytän miten minä vuolen Koon kaviot, ei minkäänsortin opetusvideo) mutta sen editoiminen jäi teknisten vaikeuksien vuoksi kesken. Nyt siis nostakaatte kätenne jos tuo teitä kiinnostaa, niin tarraan itseäni niskasta ja käyn vaikka koululla sen käsittelemässä mikäli  nämä kotona olevat vempeleet eivät ala yhteistyöhön.

2923 päivää

8 vuotta + 1 päivä. (ja kaksi karkauspäivää) Ihan uskomatonta!

Kuten osa ehkä jo Instagramista luki, vietettiin meillä tosiaan eilen kahdeksanvuotispäivää. Hullua, ihan vastahan poni täytti 10, ihan vastahan olin täyttämässä 9... Ja nyt nuo luvut pitäisi muka korvata kahdeksalla- ja seitsemällätoista?!

Valitettavasti tämä jäi kuitenkin meidän viimeiseksi vuosipäiväksi. En ole useampaan päivään jaksanut kaivaa konetta esille ja tämäkin on vain pikainen puhelinpäivitys, mutta lisätietoja saatte sitten seuraavassa postauksessa.