2 vuotta sitten tänä päivänä

Facebookissa kiersi Hevoshaaste, jossa piti kertoa viidestä elämänsä hevosesta. Itse kerroin vain neljästä, joista neljännen ajattelin julkaista täälläkin samoine kuvineen. Aina välillä ikävä on aivan kamala ja riistävä. Sain ilmoituksen tästä muistosta kesken työpäivän ja lukaisin sen kommentteineen läpi enkä voinut kuin miettiä, miten asiat ovat muuttuneet. Kahdessa vuodessa. Huh...

Hevoshaaste 4/5

Maila. 

Maikin olen tiennyt lähes koko hevosteluhistoriani ajan. Ensimmäiset vuodet vain yksi Takkuloiden hevosista, sen jälkeen sitruunanniellyt törppöpäinen putte jota näin Bonazassa käydessä, ja viimeiset vuodet ehdottomasti yksi opettavaisimmista ja hienoimmista hevosista johon olen koskaan saanut tilaisuuden tutustua. Ei hieno sillä perinteisimmällä tavalla, kun jo ponin askellajitkin ovat mitä kummallisimmat, muista "hienouksista" tai niiden olemattomuudesta puhumattakaan. Alkuun ihan äärimmäisen haastava, sillä pidin tätä herkkää yhdellä sormella ohjailtavissa olevaa hevosta juntturana, kun tamman paineensietokykyalue on vain niin pieni -alle sietokyvyn ja poni ei tee mitään, yli sen ja tamma muulittaa vastaan.

Maila noin vuonna 2005

Keväällä 2010 Tanja ehdotti, että ottaisin Mailan ja lähtisimme Sofian ja Papun kanssa maastoon. En varmaan koskaan unohda Tanjan lausahdusta "se varmasti sopii sulle, ootte ihan samanlaisia"... Aiemmin olin tosiaan vain taluttanut ponia tallista tarhaan tai toisinpäin, tai nakellut sille ruuat ovenraosta. Sofia vielä neuvoi että "se on sellanen suomalainen muija, sen kanssa on turha alkaa tappeleen". Ensimmäisestä ratsastuksesta ei ole yhtään mitään muistikuvia, olin luultavasti hyvin pihalla kaikesta -tuo pieni pahkasika kun on kaikkea muuta kuin mihin olin tottunut. Tammassa oli kuitenkin sitä jotain joka iski ja lujaa, ja loppukesä menikin pitkin Virpiniemen metsiä painatellessa kirjava perässä tai kirjavan perässä. Joitain kertoja Sofia piti meille tuntia, ja muistan erään iltaratsastuksen kuin eilisen, jolloin Sofia tuijotti keskellä kenttää ja huusi "mitä sille ponille tapahtu?!". Palaset olivat loksahdelleet paikoilleen ja pieni brabantinhevosen rakenteella varustettu otus kantoi itseään, pyöreänä ja pitkällä käynnillä. Ihan muutaman askeleen, mutta sitä voittofiilistä ei voi unohtaa, sillä normaalisti putte puksutti menemään lapa edellä, muistuttaen lähinnä erittäin huonosti opetettua ravihevosta. 

Papu vaihtoi tallia seuraavana vuodenvaihteena ja Maikkeilut jäivät siihen, että näin tamman karsinassa Bonazassa käydessäni, tai kun tamma tuli parina kesänä Kivariin pariksi päiväksi hoitoon. Viime huhtikuussa ajauduin taas Takkuloiden katon alle, josta lähtien kävin ainakin kerran viikossa nimenomaan tätä putilasta hoitamassa. Kesällä valjastimme Roosan kanssa tamman kärryjen eteen ja tamma alkoi päästä ajolenkeille aina, kun sain apukuskin mukaan ambulanssinsoittajaksi. Ambulanssille tai soittajalle ei ilmentynyt tarvetta, joten aloimme käymään lenkeillä kahdestaan. Tamma aiheutti toisinaan sydämentykytyksiä loikkimalla ohitustilanteissa tai alkamalla muuten vain liikkua enemmän ylös- kuin eteenpäin, mutta kuskilta ei hymy hyytynyt! Kesän aikana kävimme myös useasti merellä haaveena ahkera kilojenkaristus, jossa onnistuimmekin ihmeen hyvin. 28.9. olimme talutuslenkillä viereisellä mäellä, kuten tavallista, kun tietä pitkin kulki naapurin raviponit. Maila alkoi, kuten jälleen tavallista, loikkimaan. Hetken pomppimista katsottuani totesin, että nyt riittää, ja koitin saada ponia pitämään jalat maassa. Kävelimme pois päin poneista, mutta heti valjakkojen osuttua näköpiiriin tamma alkoi taas loikkia ympärilläni. Koikka loikka, naps ja pomppiminen loppui kuin seinään. Oikea etunen ilmassa, tamma ei varannut sille painoa ollenkaan. Itkua pidätellen yritin soittaa Tanjalle, joka ei vastannut, ja hetken ihmettelyn jälkeen lähdin taluttamaan tammaa takaisin tallille. Tämän hevosen kanssa on tapahtunut paljon asioita joita tuskin tulen unohtamaan koskaan, ja tämä kotimatka on yksi niistä. Sadan metrin matkaan kului varmaan vartti, pesupaikalle ponin saatuani juoksin kentälle kertomaan kuulumiset ja äkkiä takaisin talliin, hana auki ja kinttua letkuttamaan. Tärinä, kyyneleet, "voi vitun vitun vittu" ja silmissä turpoavan jalan tuijottaminen. Ei ollut ensimmäinen, eikä myöskään viimeinen kerta kun tuon ponin etujalkoja kylmäsin. Siitä lähti kylmäysrumba kuudesti päivässä, alkuun poni seisoi pelkästään karsinassa mutta viikon päästä putte pääsi vähitellen talutteluille. Jos käyntilenkit maastakäsin olivat keväällä, vuoden seisomisen jälkeen hankalia, puolen vuoden kunnonkohotus/läskinpudotusurakan ja sen jälkeen viikon seisomisen ansiosta poni oli todellakin tikittävä aikapommi. Vähitellen jalka kuntoutui ja tamma pääsi taas liikenteeseen, taas vähitellen pituutta ja ravipätkiä lisäten. 

Päivää vaille kuukausi siitä olimme jälleen ajelulla, Koo käsihevosena, kun lenkin lopussa ravista käyntiin hidastaessani Maila käveli kuopasta. Loppureissun kyttäsin ponin liikkeitä sen takaa, ja tallin pihassa Hanna vahvisti, etten nähnyt näkyjä vaan poni niiasi tällä kertaa vasemmalle etuselle. Vamma ilmeni kuitenkin pelkäämääni huomattavasti lievemmäksi, sillä tallustelimme vain viikon Hiittikujaa, sen jälkeen pari päivää reilua kilometriä ja 12 päivän päästä kuoppaan astumisesta putte oli taas kärryjen edessä. Kyseiseltä päivältä kirjoitin seuraavan tekstin, johon on hyvä päättää tämä tarina tässä, ja tämä haaste -vaikka hienoja persoonia (Papu!) ja loistavia harrastuskavereita (Lassi, Sandra, Syylä...) on matkan varrelle löytynyt, ei näistä jäljelle jää yhtä jota nostaa muita tärkeämmäksi. Minun ja Mailan tarina itsessään ei kuitenkaan ole vielä ohi, käyn edelleen tarpomassa tamman mukana pitkin metsiä ja vietämme useita tunteja harjaillen. Vaikka Koosta on muovaantunut vuosien saatossa minun käsiini soveltuva yksilö, Maila on ollut sellainen alusta lähtien. Olkoonkin, että ponit ovat todellakin vastakohdat toisilleen. Tässä on hevonen, jonka ansiosta olen tajunnut elää päivä kerrallaan -koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

"Maila oli vaatimattomasti maailman paras. Toivon todella, että jokainen löytää jossain vaiheessa elämäänsä sellaisen hevosen, kuin tuo pieni pahkasika minulle on. Elämä on niin paljon mukavempaa; ei haittaa vaikka sataa vaakasuoraan eikä kypäräkään meinaa tuulen takia pysyä päässä, kun on se otus, joka saa läsnäolollaan hymyn huulille. Kiersimme vähän oiotun hiittilenkin, koko matkan propellikorva tepsutti tasaista, hyvin pitkää käyntiä eteenpäin -eikä itse asiassa edes ollut propellikorvana, vaan höröversio. Istuin kärryillä hymyillen, nauttien, ja välillä pyykkinaruina roikkuvia ohjia liikutellen tammaa kääntääkseni. En tiedä, kumpi meistä oli onnellisempi, mutta tätäkin kirjoittaessani eivät silmät tahdo pysyä kuivina. Maikki on maailman hienoin, ja sen se sai kuulla tänäänkin niin usein, että tuskin jäi epäselväksi."

Kaksi vuotta sitten poneilin oikeasti aamusta iltaan. Tein 8 tunnin työpäiviä tallilla, joiden ohella hoidin Koon, Mailan ja Sandran liikutuksista. Nyt kaksi vuotta myöhemmin olen iloinen, jos pääsen tallille kolmesti viikossa, yksin käydessäni hoidan Koon ja Siinan, Minkan päästessä samana päivänä tallille hoidamme joko omamme tai ristiin. 8 tunnin työpäivät ovat vaihtuneet 12-14 tunnin päiviksi. (en saisi nytkään olla koneella, pitäisi olla jo nukkumassa) Asuin Oulun syrjäkylässä omakotitalossa perheeni luona eläintarhan keskellä, nyt asun Porvoon keskustan laitamilla ystäväni kanssa luhtitalossa ilman ainoatakaan talossa asuvaa eläintä. Ja tiedän, että jos Maila olisi vielä hengissä, asuisin edelleen Oulussa, olisin kuljetusalan sijaan hevosalalla ja olisin ostanut Sandran omaksi, kuten vielä lähes puolitosta vuottakin sitten haaveilin. Tykkäsin kahden vuoden takaisesta elämästäni, mutta on todettava, että pidän tästäkin valtavasti, vaikka niin erilaista onkin.

Kiitos kuvanneille; Jessi (ensimmäinen kuva), Janita (toinen kuva), Ronja (kolmas kuva) sekä Minka (seitsemäs kuva).

Aika. Sade. Ikävä.

Ennen sadekauden alkua sekä Roksu että Koo maistelivat kevään ensimmäiset vihreät, Koolla aterioitavaa oli vähän enemmän...

Haluaisin hirveästi kirjoittaa blogiin usein. Väsätä videoita, kuvata kameralla kännykän sijaan ja käsitellä ne ajan kanssa. En ole kuitenkaan kirjoittanut hyvää tekstiä aikoihin. Kieliopillisesti ehkä, mutta sanat eivät ole hakeutuneet itse näppäimille, kappaleet eivät ole olleet sujuvia tai mukaansatempaavia niin pitkään aikaan, että se näkyy pakostakin motivaatiossa. Sen lisäksi opiskelen kolmen vuoden täyden tutkinnon puoleentoista vuoteen - ammattipätevyys täyspitkänä 280 tunnin versiona, ja käyn esimerkiksi muutaman kurssin etänä, (joiden tehtäviä pitäisi nytkin tehdä...) sekä aloitan ensi viikolla syntymäpäivänäni tutkinnon toisen työssäoppimisen käyden silti kymmeniä tunteja viikossa koulua. En ehdi.

Haluaisin hirveästi poneilla enemmän. Koo ei ole liikkunut vielä yhtenäkään ylöskirjattuna viikkona tavoitemääräänsä, viittä päivää viikossa. Se on lisäksi jumiuttanut itsensä näistä vesi- ja räntäsateista pahemmanpuoleisesti. Roksu ei ole liikkunut minun toimestani säännöllisesti kuuteen viikkoon. En ehdi.

Ja haluaisin aivan hirveästi halata erästä pientä punaista tammaa. Haluaisin upottaa kasvoni siihen karheaan harjaan, haluaisin rapsuttaa sitä pehmeää kaulaa kunnes käteni ovat harmaan hilseen peitossa. Haluaisin katsoa propellikorvien pyörivän, haluaisin harppoa tikkujalkojen vieressä pitkin metsiä, haluaisin kuulla vielä sen hörinän. En voi. 

Formulat superedustavina; hikisena ja kuraisena

Ensimmäistä kertaa itkin menettämäni ystävän perään muutama viikko sitten. Tapani mukaan selailin taas illasta blogiani, vanhoja postauksia, eläen uudelleen menneitä tapahtumia. Luin tekstejä ja väritin elävät kuvat mieleeni, katselin kuvia, katselin videoita. Yksi niistä iski ja kovaa. Muutama sekunti täysin käsittelemätöntä videoa, juuri sitä aidointa arkielämää.

Hirveän suuri persoona, aina valmis kaikkeen mitä sille keksinkään. Hirveän suuri ego, joka ei mahtunut ihan jokaisen hevosen kanssa samoihin aitoihin. Hirveän suuri ikävä, jota olen kokenut yhdentoista kuukauden ja muutaman päivän verran, eikä päivääkään ole kulunut tammaa miettimättä. Maila oli paras sattuma, joka tielleni on koskaan kävellyt.

I know, given a chance, I'd do it again

'Cause I can't help myself

'Cause I can't stop myself

I just love being a fool for you

Kuvan ottanut Veera 14.3.2015

Tallitontun blogihaaste

Villitti, tai ehkä ennemmin Jessi, haastoi meidät tarinoimaan joulusta mukavan kirjoiteltavan ja kuvitettavan merkeissä. Vuokon kehittelemän haasteen säännöt menevät näin;

Aloita haaste ainakin yhdellä jouluisella kuvalla.

Kerro, mitä joulu sinulle merkitsee ja miten sitä vietät.

Miten hevoset näkyvät joulussasi?

Mikä on ikimuistoisin talvinen hevoskokemuksesi?

Valitse mielestäsi paras talvinen tai jouluinen hevoskuvasi ja kerro, miksi juuri se kuva viehättää.

Haasta valitsemasi määrä muita hevosbloggaajia, joiden luona tallitontut eivät ole haasteen kanssa vielä vierailleet.

Aikalailla kaikki jouluiset hevoskuvat ovat blogissa jo aiemmin nähtyjä, joten joulukuvaksi valikoitui todistusaineistoa Yoda-koirani jouluhengestä viime aatolta. Minulle joulu on yhdessäoloa perheen kanssa, ruuan syömistä ja hetki, jolloin on vain aika pysähtyä. Saunoa pitkän kaavan mukaan, hengata koko päivä rennoissa vaatteissa ja pitää hiukset kiinni. Tänä jouluna kaikki on toisin. Tai ei kaikki. Ensimmäistä kertaa sitten joulun 1997 minulla ei ole kotia jossa jouluilla, ensimmäistä kertaa ikinä matkustan lähes 700 kilometriä päästäkseni perheeni luo, ensimmäistä kertaa ikinä meistä kuudesta vain kolme asuu samassa osoitteessa, ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen vietän joulun ilman hevosia. Tai Koota ainakin. Olen yhdeksänä jouluaattona mennyt tallille, syöttänyt ponille pipareita ja omenoita, rapsutellut ja hengaillut tovin. Useana aattona olen ripustanut tonttulakin Koon korvalle roikkumaan, ottanut vuotuiset joulukuvat joko yksin tai siskoni tai isäni avustuksella. Aina säiden salliessa olen joulupäivänä käynyt maastossa.

© Jessi

Talvi on aina ollut minulle kunnon hevosteluaikaa. Aikaa ei mene ylimääräiseen, eli ponin kutinan hoitoon ja hurjana kasvavien kavioiden lyhentelyyn, kuten kesällä, joten voin keskittää kaikki voimavarani ponin kanssa hengailuun. Ponin asuessa kolme talvea aivan kotimme vieressä kävimme usein myöhään illalla, tai jopa yöllä, seikkailemassa pitkin kylää. Poni pystyi lenkkeilemään mukanani irti, kun lumi peitti herkut alleen eikä ruunalla ollut houkutuksia jäädä matkan varrelle -mitään päinvastaista ongelmaa kun tuon kanssa ei vuosiin ole ollut. Maailman parasta on kuunnella hiutaleiden narsketta kengittämättömien kavioiden alla, ponin tasaista hengitystä ja ajoittaista pärskimistä. Ei ole parempaa ääntä eikä hetkeä. Erään kerran otin yhden äidin koirista mukaan, koira ärsytti ponia yrittämällä napsia takajaloista tai roikkua hännässä, kunnes poni sai tarpeekseen. Ruuna kääntyi kannoiltaan, ajatti koiran oikoreitti-metsäpolulle ja kotimme pihaan minun juostessa perässä, poni kääntyi jälleen ympäri ja käveli luokseni kuin kysyen, että jatketaanko matkaa. Muistan elävästi myös viime vuoden lokakuisen perjantain, jolloin tein aamutallia ensilumen sataessa maahan ja Maila pääsi pitkän kesän jälkeen taas tarhaan. Myös ratsastukset niin syvässä puuterilumessa, että jalkani jättävät jäljen hangen pintaan, sekä Jessin ensimmäinen vierailu luonamme, joka pääsi tätä osiota kuvittamaan, ovat jääneet erittäin hyvin mieleen.

Valitsin sekä lempi joulu- että talvikuvan. Joulukuvaksi arpoutui niinikään viime aaton kuva, ajalta jolloin kaikki oli loistavasti. Kolme rakasta ja karvaista ponia päivittäisessä elämässä mukana, aivan loistava työ tallilla, suurin huoli oli päästä sängystä ylös tarpeeksi aikaisin.

© Jessi

Lempitalvikuvani on yksi lempikuvistani koskaan, mutta esiintynyt niiiiiin usein täälläkin (mm. tämän postauksen viimeinen) että piti etsiä joku toinen! Vähänkään vanhempia kuvia minulla ei kaiketi ole edes täällä Porvoossa, vaan vanhempieni luona Oulussa, mutta ulkoista kovalevyä selaillessani törmäsin tammikuisiin kuviin Jessin luota ja totesin ääneen että siinä! Tykkään tuosta kovin, Vilma on niin söpönä, tausta on sievä ja näyn itse tarpeeksi pienenä ettei ilmeellä tai muullakaan ole väliä...

Tontut jatkavat matkaansa seuraaviin blogeihin: Flight Of The Bumblebee, my little pony, Skyfighter sekä Ulutusta.

Loppuun ajattelin tunkea vielä pari jouluista kuvaa; K5 ja maailman söpöin Paparazzie.

Kaksi viikkoa

Kuvan ottanut Sofia

Kaksi viikkoa sitten katsoin, kuinka eläväinen, jopa yliaktiivinen tamma rauhoitettiin. Rauhoitus ei poikennut marraskuisesta raspauksesta vielä tässä vaiheessa, mutta tuntemani ja rakastamani hevonen oli jo poissa. Samaan aikaan ikuisuudelta ja mahdottoman lyhyeltä tuntuneen ajan päästä olin sanonut "heippa Maikki", halannut viimeisen kerran ja kuunnellut kuinka pahkasika rymähti maahan. Odottanut eläinlääkärin sanovan "Maila on nyt pois", itkenyt kehoni kuiviin ja tuntenut kahdenkymmenen kilon kiven vierähtävän sydämeltäni. Silittänyt tamman kaulaa kunnes sen ruumis alkoi viilentyä, ottanut päitset mukaani ja todennut tamman omistajalle että olen valmis. Seuraavan yön nukuin paremmin kuin kertaakaan puoleen vuoteen.

Kuvan ottanut Janita

Ensimmäistä kertaa en ole itkenut menettämäni ystävän perään sen jälkeen kun poistuimme klinikan pihasta, vaikka Maila oli ehdottomasti kaikista edesmenneistä ystävistä tärkein. Päätös oli oikea. Mitään ei jäänyt tekemättä, mitään ei jäänyt sanomatta. Vuosi sitten en ajatellutkaan meidän yhteisen aikamme olevan loppusuoralla. Kesän me elimme niin täysillä. Elokuun jälkeen jokainen päivä oli siunaus, vaalin jokaista hetkeä ja nautin niistä pienistä arjen tapahtumista. Kerjäävästä tammasta, propellikorvista, pienistä kävelyretkistä -tuon päivän jälkeen tamma ei tarkoituksellisesti ravannut, saati laukannut kertaakaan. En ajatellutkaan, että pääsisin vielä tuon jälkeen katsomaan punaista keikkuvaa pyllyä kärryiltä, saati käväisemään nojatuolimaisen pehmeässä selässä. Vuodenvaihteen jälkeen tamma rauhoittui. Valitin omistajalle, kuinka Maila kulkee nykyään löysällä narulla perässäni eikä tohota menemään. "No mutta ekkö oo just tota halunnukki?", ja joo, halusin. Mutta se ei ollut normaalia. Tamma oli kuitenkin aina reippaasti lähdössä lenkille, oli kyseessä sitten terapia tai talutuslenkki, aivan viimeiseen päiväänsä saakka. Huhtikuussa poni alkoi stoppailemaan. Vartin, joskus parikymmentäkin minuuttia Maikki harppoi menemään, mutta sen jälkeen alkoi pysähtely, huokailu ja tallille päin vilkuilu. Minun kanssani tämä naamioitui yleensä ruokatauoiksi, terapioiden tapahduttua teillä ei tammalla tähän mahdollisuutta ollut. Se ei enää laskeutunut parinkymmenen sentin pudotusta, vaikka ylös ruohikolle kyllä kiipesi edelleen. Tää on kipee. Lähtölaskennan alettua, 11.5. lähtien tamma oli taas normaali. Oliko minun käytöksessäni muutos, vai tiesikö tuo varsin fiksu tamma taas? Jessin käydessä kuvausvisiitillä kävimme pidemmällä kävelyllä kuin aikoihin, ja 15-vuotias tamma oli se kamala riiviö johon viisi vuotta sitten rakastuin. Talloi varpaat, puski lavallaan, ei pysynyt hetkeäkään paikallaan ja harppoi järjetöntä vauhtia eteenpäin. Viimeisenä päivänään tamma karkasi karsinastaan ja klinikalla liikkeitä esittäessään lähti koikkaloikkapossupassiin, kuitenkin ultran kertomia muutoksia kumoamatta. Se oli kipeä, ja rikki.

Oli outoa nähdä Syppe Mailan karsinassa. Nähdä Charlotte, tallin uusi poni, Mailan vakioasiakkailla. (Maila oli tunnettu tallilla sinä "aasinnäköisenä", "törppöpäänä", "sitruunannieleenä", ja Mailan ykkösasiakkaan toimesta "plyysisohvana".) Mutta vain muutaman päivän. Maila on edelleen kännykkäni taustakuvana, tamman riimu roikkuu seinälläni ja kasa jouhia odottaa tallilla koruuntumista. Odotan seuraavaa visiittiä Jessille, jotta saisin Mailasta täysikokoisia kuvia, joista teettää taulu ja kehystää se seinälleni. Olen selannut blogia, Youtube-tiliäni ja ulkoista kovalevyä, törmäten jatkuvasti tammaan. Olen hymyillyt, nauranut, muistellut. Ikävöinyt menneitä hetkiä, ikävöinyt tamman läsnäoloa. Sitä, kun saan upottaa naamani tamman harjaan, rapsuttaa sitä sä'ästä kunnes sormenpääni ovat harmaana hilseestä ja leikkiä meidän kahden yhteisiä leikkejä. Mutta tiedän, että tammalla on nyt kaikki hyvin. Maila saa juosta ja loikkia niin paljon kuin haluaa, se saa syödä hiekkaa eikä kukaan kiellä. Maila on vapaa. En usko taivaaseen, mutta uskon, että hevosille on varattuna laidun tuolla jossain, ja siellä on hyvä olla.

Kuvan ottanut Sofia

Kuvan ottanut Jessi

Don't cry because it's over

Smile, because it happened

Sällin Maila 2.7.2000 - 21.5.2015

Postauksen kuvista suurkiitos Jessille!

I didn't think it would end this way.

End? No, the journey doesn't end here. Death is just another path, one that we all must take. The 
grey rain-curtain of this world rolls back, and all turns to silver glass, and then you see it.

What, Gandalf? See what?

White shores, and beyond, a far green country under a swift sunrise.

Well, that isn't so bad.

No. No, it isn't.

Kiitos. Hyvästi.

Piilotan blogin huomenna, takaisin palaamme toivottavasti tämän viikon aikana uudella poppoolla, uudella nimellä ja uudella ulkonäöllä. 
Siihen saakka maratoonaan Taru Sormusten Herraa yhä uudestaan ja uudestaan.

Kertomus kännykkäkuvin

Kovin on taas blogin osalta hiljaisesti elelty menemään, vaan ensi viikon jälkeen voin taas hyvällä omallatunnolla roikkua kotona (=koneella) päivät pitkät. Siitä lisää myöhemmin, nyt puhelimen tyhjennys viimeisen viikon kuvista.

Sandran ja Koon kanssa kolmistaan lenkillä

... ja ponit kärryjen perästäpurkamisen jälkeen -aina välillä nämäkin osaavat olla harvinaisen vaivattomia otuksia!

Koolla ensimmäistä kertaa kärryt perässä, ja toinen aisa lenkissään! Kyllä siitä vielä kärryponi tulee...

Maila vaahtokylvyn jälkeen.

Ponien ja korvaamattoman apukäsiparin kanssa lenkillä

Aina yhtä ihana seurata tämän parin touhuja, kun poni on hyvin lyhyessä ajassa ottanut hoitajansa kaverikseen ja yhteiselo on (lähes) mutkatonta!

Taas vaihteeksi pari ponia metsässä

Ja kärryponi-Koo!!! Molemmat aisat lenkeissä ja vain yksi turvahenkilö, ja kärrytkin sai tuoda suoraan perään. Voi pojat että allekirjoittanut on muuten pikkusen innoissaan!

Huomenna Leena Rimpiläinen saapuu taas näille leveyksille ohjasajo- ja valjakkovalmennusten merkeissä, koukaten meidänkin tallilla kahdeksan(!!!) valjakon takia. Minä ja Sandra kärryttelemme viimeisessä parissa naapurin arabiruunan kanssa, sekä Koo ja Laura harjoittelevat maastakäsin juuri meitä ennen. Ruunahan ei ole valmentautunut sitten... marraskuun 2009, mutta kulttuurishokkia minimoidaksemme aloittelemme näillä kotikenttävalmennuksilla. Eipä sitä tiedä mihin tuotakin aletaan rahtaamaan tämän jälkeen!

Kuluneen viikon kuulumiset + kinttukuvia

Kiirettä on piisannut, en muistakaan milloin viimeksi olisi näinkin pitkä postaustauko ollut. Mistähän sitä edes aloittaisi... Maanantaina Janitan kanssa tallille mennessäni sain matkalla puhelun Joosepin omistajalta. "Mooi, sitä mää vaan että miten tän sun poninpalleron saa pesarille?" "Pakittamalla..." "Ois yks tällanen pieni huuhtelujuttu, ei näytä pahalta mut noi kurat pitäis saada kyllä pois..." Onneksi olimme jo Hiittikujan päässä ja minuutissa tallin pihassa, ikkunasta näkyi käytävälle jumittaneen Koon pää ja kipitin pikapikaa talliin. Joosepin omistaja oli ollut tekemässä puroja kentälle kun oli nähnyt jotain kummallista tarhassa. Lähemmäs käveltyään oli nähnyt että jompi kumpi ruunikoista sätkii maassa ketarat taivasta kohti. Vielä lähempi tarkastelu osoitti sätkijän Kooksi, ja syykin selvisi pian; poni oli piehtaroinut hiekkakasan päällä, kierähtänyt sieltä alas ja jäänyt jumiin aitaan. Otus oli kuitenkin jaloillaan ennen kuin hän oli ehtinyt tarhaan, jääden seisomaan surkean näköisenä toista takastaan lepuuttaen ja kuopien, että auta mua, jalkaan sattuu! 

(Kuka muistaa kun harjoja esitellessäni ylistin katuharjan maasta taivaaseen ja takaisin? Saimme uuden! Tallin omistajan lähdettyä Tampereen hevosmessuille laitoin vitsillä, että jos löytyy tämän kuvan näköinen harja, niin tuo meille, maksoi mitä maksoi. Lauantaina tuli viestiä että harja löytyi, Fysio Healing Oy jälleenmyy Borstiqin harjoja ja sieltä tuo meidänkin uutukainen lähti mukaan. Meinasin kuolla kun näin, miltä Islantilainen Bassine-harja näyttää oikeasti -vähän on tuo meidän kappale elämää nähnyt..)

Kurat huuhdottuamme alta paljastui muutama ihokerroksen poistuma; oikeasta takasesta laajemmin, vasemman puolen molemmista kintuista pienemmät palaset. Oikea takanen on muuten juuri se kinttu, josta on ennenkin lähtenyt nahkat, ja joka on oireillut siihen malliin että veikkaan sen nivelissä olevan muitakin jalkoja enemmän häikkää. Janita harjasi Koon ja minä Maikin, ja päätimme lähteä kävelylle asfaltoituja teitä pitkin, ettei ihan mahdotonta mutakerrosta paljaisiin haavoihin kertyisi. Varsin rauhallisena viime aikoina lenkkeillyt Maikki olikin taas ihan tajuton tohottaja eikä olisi malttanut kävellä lainkaan -saatika ootella Koota! Onneksi Koollakin riitti innostusta kävelyyn vaikka kyseessä olikin neljäs "liikutus"päivä putkeen, ja ruuna nöpöhölkkäsi melkein koko matkan. 

Kuvan ottanut Janita

Kolmisen kilometriä auto- ja pyöräteitä valloiteltuamme palasimme tallille, Kookin joutui kinttujen huuhtelun ja violetin tökötin levittelyn jälkeen karsinaansa yötä odottelemaan sillä ajattelin olkien olevan parempi vaihtoehto auenneille jaloille, verrattuna lätäköissä rälläämiseen.

Kuvat ottanut Janita

Iltatallin jälkeen suuntasimmekin naapuritallin maneesiin irtohypyttämään kaksivuotiasta Tarmoa, jolla on huomenna suuri koitos Kyvyt Esiin-tapahtuman merkeissä. Vähän meinaa olla ongelmia, kun tuo talon korkuinen varsa ei hyppää 110cm korkeita esteitä -ruuna vain laukkaa yli. Hups.

Keskiviikkona terapioiden jälkeen olikin jännä koitos edessä. Tai ei se minua ainakaan jännittänyt, paitsi ehkä siltä osin että minun piti saada onnistunutta materiaalia. Joosepilla nimittäin ratsastettiin ensimmäistä kertaa ilman talutusta. Alkuun ruuna kipitteli liinassa tuttuun tapaansa, jotta saimme selville millaisella mielentilalla lähdetään. Kimo oli varsin OK, joten kuski kyytiin (toista kertaa maasta eikä terassilta, ensimmäistä kertaa niin, että minä sekä pidin ruunaa kiinni että punttasin kuskin -aiemmin molempiin on ollut omat apulaiset) ja muutaman askeleen jälkeen irroitin liinan. Jooseppi ei millään meinannut tajuta, että nyt pitääkin kulkea kauempana minusta -on sillä ratsastettu liinassa ympyrällä, mutta nyt ei sekään idea meinannut mennä paksun kallon läpi. Loppujen lopuksi Jooseppi ravasi nätisti muutaman pätkän, mutta nekin vain minun toimiessa magneettina. Yhtään koikkaloikkaa tai kilaria ei näkynyt, ennemminkin ruuna pysähtyi tai peruutti jos ei jotain pyyntöä ymmärtänyt tai halunnut toteuttaa. Joka välissä kimo tuijotteli epäluuloisesti minua, että mitä sä siellä teet, auta mua, pitääkö mun ihan oikeasti mennä tän kanssa kahestaan, tuu mukaan! Lopussa ruuna meni niin mallikkaasti, että kuski napattiin kyydistä, Jooseppi sai ihan mahdottomat rapsutukset ja tallissa monen monta sokeripalaa. Joosepin ylireaktiivisuus ja -herkkyys on kyllä tehnyt selväksi jokaiselle, ettei tästä turhan helpolla esteratsua tule. Kasvattaja-omistaja onkin laskenut ruunan elämäntehtävän rimaa, tällä hetkellä haaveena on mukava tätikuljetin, aiemmin kun tästä piti tulla estetykki. Tätikuljettimeenkin on pitkä matka, kesti nimittäin puolisentoista vuotta että ruuna esimerkiksi hyväksyi satulan selkäänsä. Vaan onhan tuota mahdottoman kiva katsella, jos ei muuta! 

Päätin eilen, ettei tänne tule enää takatalvea ja tänään kävin nappaamassa Koolta takakengät pois. Edestä lähtenevät viimeistään parin viikon päästä, ellei maa sula kokonaan kaikkialta sitä ennen. Kahdeksan viikkoa ja yksi päivä oli edellisestä kenkäyksestä, takakaviot eivät olleet juuri kasvaneet mutta edestäkin pitäisi kyllä saada mahdollisimman pian seinämät lyhyemmäksi ettei tarvi koko kesää tapella leviävien kavioiden kanssa.

Muuten arki on mennyt varsin mukavasti; Sandralla on niin paljon virtaa että sitä on kyllä pakko käyttää ajelulla viikonlopun aikana, viisipäinen tammalauma on ihan törkeässä kiimassa ja eilen mm. Sandran toveri lasautti nätin puolen kavion mustelman ja kohon sääreeni, Maikki nyt on ollut vähän vihaisena kun en ole ehtinyt päivittäin käydä sen kanssa pussailemassa mutta kyllä se siitä leppyy.

Unelmieni hevonen

Blogitallin edellinen haaste oli ostoilmoitus, jonka tyyliin ajattelin unelmahevosestani kertoa. Itse en ole koskaan kirjoittanut ostoilmoitusta, enkä edes selaillut myynti-ilmoituksia oikeasti ostoaikeissa -olin kyllä mukana kokeilemassa hevosehdokkaita, jotka äiti oli löytänyt ja omistajiin yhteyden ottanut. Koon ostamisesta ei minulle puhuttu ennen kuin se oli jo meidän. Facebookissa kiersi taannoin Viisi elämän hevosta-haaste johon minutkin haastettiin tallin omistajan toimesta. Viiteen (neljään) elämäni hevosiin lukeutuvat Viveca, Puppe, Koo ja Maila. Muitakin mahdottoman tärkeitä hevosia on matkan varrelle mahtunut, mutta niistä on hankala nostaa yhtä muita korkeammalle jalustalle.

Klikkaamalla suuremmaksi mikäli kiinnostaa lueskella pätkiä.

Näiden neljän pohjalta etsisin itselleni unelmieni hevosen. Itse asiassa unelmieni hevosia on kaksi. Tai no poneja ovat molemmat.

Ostetaan suikunsukuinen suomenpienhevostamma. Oltava terve ja suorat jalat.

Ehkä vähän riskialtista etsiä paranneltua Sällin Mailaa, mutta en voi sille mitään. Yksikään hevonen ei ole kolahtanut samalla tavalla. Yksikään hevonen ei ole sopinut niin hyvin minun käsiini. Jos Maikin jalat olisivat yhtään paremmat, olisin jo ostanut sen itselleni. Vuosia sitten, tai viimeistään nyt.

Toinen poni olisikin vähän monimutkaisempi operaatio.

Etsitään liisattavaksi shetlanninponitammaa siitoskäyttöön. Terve ja hyvällä rakenteella varustettu, ei kesäihottumataustaa.

Vielä joku päivä minulla on shetlanninponivarsa. Ellei ihmettä tapahdu, varsa tulee syntymään maailmaan juurikin ylläkuvaillulla tavalla. Haluan varsan, joka on saanut olla varsa. En halua varsaa, jonka selässä on käyty, joka on klipattu tai kengitetty, joka on asunut yksin, vieroitettu liian aikaisin tai päästy pilaamaan vääränlaisella käsittelyllä. Haluan ponin, jolla on luonnetta. Pilkettä silmäkulmassa, mielenkiintoa työntekemiseen. Haluan pienen ponin käyttöön, ehkä näyttelyissäkin pyörähtämään. Teettämällä varsan ei todellakaan sen perusluonteesta ole mitään varmuutta, ehkä maailmaan tupsahtaa pieni nysvä lapasponi, mutta ainakin se saa sellaisen alun elämälleen kuin minä koen parhaaksi.

Sandra 3kk