torstai 31. maaliskuuta 2016

KYMMENEN vuotta!

Hui. Ei mulla sitten muuta.


Mutta siis ihan hullua. Kymmenen vuotta olemme tallanneet toisinaan samaa, toisinaan viereisiä polkuja ponin kanssa, ihan papereissakin siis. Vuosipäivää juhlistimme käyntimaastolla -siis typerimmällä mahdollisella tavalla, jos ponilta kysytään, kun saman ajan olisi voinut käyttää tukka putkella laukkaamiseen tai vaihtoehtoisesti syömiseen. Syynä viettotapaan tosin on se, että kyydissä matkustellessani ja ajatusten lennellessä missä sattuu, laskin 1+1 yhteen ja tunnistin päivämäärän. 


Käyntimaaston jälkeen karkasin vieraisiin, Muulin luo nimittäin. Olipahan symppis tyyppi! Ja... jännä. Niin hevonen, mutta ei kuitenkaan. Toimin kameramiehenä räpsien sarjatulella sen verran kuvia että menee joku tovi niitä läpikäydessä, ja tarvittaessa leikin kaura-automaattia, vähän ehkä ihastelin viimekesäisiä aasivarsojakin. Aika söpöjä... Visiitin onnistuimme aikatauluttamaan juuri niin, että tallissa harjaamisen jälkeen aurinko paistoi kivasti loppuajan taivaalta -ei ollut moista ilmiötä näkynyt koko päivänä. Eikä pahemmin näkynyt sen jälkeenkään.


Ettei vuosipäivä turhan kiva olisi jo ollut, Koo klipattiin tänään toisen kerran elämässään. Poni ei ollut yhhhhtään innoissaan tästä, kahdesti keuli pystyyn naruja vasten ja etenkin kaulaa klipatessa nyki ja nakkeli niskojaan. Koneen sammuttua kelpasivat kyllä sekä minun että klippaajan rapsutukset, ja puomiin kiinnitettyäni pari leipää saanut poni oli koko episodin jo unohtanut.

Bloggaajan hevosena on rankkaa. Ensin kuvat, sitten leivät. Uskomatonta toimintaa t. Koo.

Sori poni, huomenna tehdään jotain kivaa. Paitsi jos on surkea sää.

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Vuoden lämpimin päivä


Menin tallille ratsastushousuin varustettuna, valmiina heittämään 10+ kilometrin lenkki selästäkäsin reipasta tahtia auringon porottaessa täydellä teholla taivaalla. Ponia epätoivoisesti* harjaillessani tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin ja varustin osittain jo suojittamani ruunan naruriimuun. Ajatuksenani oli kiertää noin seitsemän kilometrin kylälenkki, mutta puolitoista kilometriä ponia perässä vedettyäni totesin, että menemmekin mehujäälle kyläkaupalle, pyydän vaikka jotain ohikulkevaa mummelia seisahtumaan hetkeksi ponin vierelle että voin olla turvallisin mielin kassajonossa. Ohitimme mallikkaasti useita autoja, sekä edestä että takaa ohittavia, poni ei välillä vaikuttanut huomaavankaan peltilehmiä. 


Lähes kylälle päästyämme takaa tuleva auto hidasti hidastamistaan ja ehdin jo miettiä että no nyt menee ruunan autonsietokyky ja se karauttaa auringonlaskuun. Kohdalle päästyään auton ikkuna aukesi ja kuskin paikalta kurkkasi tuttu naama, joten useamman kymmenen metrin ajan Siinan luota lähtenyt Minka ajoi vierellämme ja juttelimme niitä näitä. Mitsu kurvasi meitä ennen kaupan pihaan, jossa sidoin cityponin kaiteeseen, otin asiaankuuluvan todistusaineiston ja marssin kauppaan. Kaupasta poistuin kahden Ässämix-mehujään kanssa, valitettavasti ponin osana oli tällä budjettiyllätyskauppakerralla taskusta löytyneet kuivat leipäpalat, viimevuotisten korsien harvennus sekä minun mehujääni salmiakkikohdat. Viimeisimpiä jäitä mutustellessani hellyin kuitenkin, joten ruuna sai lipoa tikusta vielä vähän appelssiininmakuista mehujäätäkin. Ohi ajeli ties mitä ajoneuvoa, oli pakettiautoa ja peräkärryä ja mopoa ja muutamat lastenvaunutkin, ainoastaan traktori sai pään nousemaan puolikuollut ruuna -asennosta, kunnes päristin meni ohi ja ruunaa kiinnosti jäätelötikut enemmän kuin ohikulkeva liikenne.

Eilen mittailimme Jessin kanssa hevosten rinnanympäryksiä. Oikeanpuoleisessa kuvassa näkyy syy Koon kapeaan (162cm) ympärykseen, se on tuollainen pullonkaula-päärynävartaloponi.

Hyvän tovin parkkipaikkaa vallattuamme (ei poni vienyt kuin puolikkaan auton verran tilaa, mutta vain yksi kaupassakävijä uskalsi parkkeerata ruunan viereen) lähdimme kaikki kotimatkalle -Minka omaansa ja me ponin kanssa ruunan kotia kohti. Jokunen auto ajoi taas vastaan, viimeistä lukuunottamatta ohitukset sujuivat jälleen hyvin. Muutama mutka ennen tallia vastaan puksutteli maasturi ykkösvaihteella eli varsin epämääräisillä moottoriäänillä säestettynä, josta poni otti kimmokkeen ja laukkasi eteenpäin sen verran mitä käteen mytätty köysi antoi, narun kiristyessä ruuna kuitenkin pysähtyi heti. Tallilla reipas cityponi sai ruokansa ja herkkuvetensä, kunnes pääsi metsään elämään hiljaista elämäänsä

Lauantaina kävin piiitkästä aikaa hämärän aikaan tallilla -joskin iltaseitsemältä näki vielä mainiosti eteensä, vaikka maisemat kovin sumuisia olivatkin.

*Koo ei tiputa vieläkään karvaa kunnolla vaikka kuinka jynssäisin ja rappaisin. Tänne ei ole enää luvattu yöpakkasia, joten loimituskauden alku on ihan kohta käsillä -en haluaisi missään nimessä loimittaa noin karvaista ponia ympäri vuorokauden jumppapukuunsa, eikä klippaajaa ole löytynyt. ÄÄÄÄÄ! (Lisä-ääääää'n syitä; Koon kaviot kuluvat nyt, kun tarhat ovat märkiä ja tiet kovia. ÄÄÄÄ! Minulla on kuorma-auton ajokoe huomenna. ÄÄÄÄÄÄÄÄ!!)

Tiistaina taas kävimme viiiiiielä pidemmästä aikaa lenkillä Siinan kanssa, tamman kotiinsa jätettyämme jäimme katselemaan täysikuuta auringonlaskussa.

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Etelässä asumisen hienous



on se, että täällä on aina ihmisiä ja aina jotain tapahtumia. Vaikka Porvoo on vähän syrjäkylä verrattaessa pääkaupunkiseudun toimiviin, nopeisiin tieverkostoihin ja etenkin toimivaan, edulliseen julkiseen liikenteeseen, on täältä näppärä matka kehälle ja siitä eteenpäin. Eilen aamulla valittelimme Minkan kanssa tylsyyttä kun pohjat ovat mitä ovat eikä ponien kanssa voi tehdä oikeastaan mitään, yhdeksän jälkeen hän heitti ajatuksen josko olisi jotain kisoja mitä mennä katsomaan, ja ennen kymmentä olimme valinneet kohteemme ja matkalla. Niin, meillä oli jopa valinnanvaraa, joko mennä lähelle, vähän kauemmas tai vielä kauemmas (kuitenkin parin tunnin ajomatkan sisällä) katsomaan esteratsastusta, tai kohtuumatkan päähän lännenratsastusta. Kipaa katsottuani en edes ehdottanut esteitä vaikka Riders Innin tilukset olisikin kiva käydä katsastamassa, koska Pohjois-Pohjanmaan kasvatti ei ole tällaiseen lännenluksukseen tottunut.


Heti parkkipaikalta näimme pikkuponilauman ja suunnittelimme kokonaan kääpiöihin vaihtamista. Olisihan se melkoisen mahtavaa! Kääpiöiden luota kävelimme kohti maneesia, mutta vasikkavarsojen osuttua näköpiiriin kävimme laumaa katsomassa. Ei tarvinnut montaa sekuntia lähipiirissä olla kun lauma kirjavia ja rautiaita oli jo portilla hörökorvin muukalaisia katselemassa.




Maneesissa oli meneillään verryttely kun sinne asti pääsimme, olipa kiva katsella rentoja, rauhallisia ja lapasessa olevia hevosia. Kasa käsihevosia oli yhdessä päädyssä välillä kylki kyljessä, päät alhaalla takajalkaa lepuutellen, päässään vain leveä nahkainen show-riimu. Enpä ole montaa, liekö yhtään, englantilaisen ratsastuksen kisaa nähnyt, missä toisilleen vieraat hevoset hengailevat kaikessa rauhssa noin lähekkäin.



Enkä kyllä ole nähnyt ainuttakaan ratsastuskisaa, jossa maneesi olisi lanattu traktorilla verryttelyn aikana niin, että hevoset eivät korvaansa heilauttaneet traktoria kohti. Pohjan tasoituttua kisat jatkuivat, aamupäivän ohjelmassa oli reiningiä. Tässä välissä vaihdoin valitettavasti objektiivin pimeämpään, joten loput kuvat ovat vielä huonompilaatuisia.


Tuomari tarkisti jokaisen suorituksen jälkeen suitsituksen sekä kuolaimet -vaikka sama ratsukko osallistui kolmeen peräkkäiseen luokkaan.


Vauhdikkaiden spinnien ja hiekkaa pöllyyttävien sliding stopien aikana pääsimme syväjäädyttämään varpaat sen verran tehokkaasti, että ensimmäisen käsihevosluokan jälkeen suuntasimme Jumbon kautta takaisin Porvooseen.


Tämä hevonen sekä pyöri että pysähtyi hienoimmin, eikä tällä ratsastajalla ohjat kiristyneet kertaakaan missään liikkeessä.



Päivän saldona oli vajaa kuusisataa kuvaa, paljon ruokaa, sekä hurja innostus lännenratsastukseen. Taidettiinpa löytää Siinalle ensi talven ratsukoulutuspaikkakin...


torstai 17. maaliskuuta 2016

Roksu ilta-auringossa

1.

2.

Varoitan heti alkuun, että tämä postaus on hyvin kuvaisa -kerrankin kun on vähän muutakin kuin tarhapääkuvia tai kärryiltä otettuja korvakuvia! Kuten tosiaan viime postauksessa kerroin, myös Roksu on liikkunut ihan kivasti. Perjantaina ruunan vauhti alkoi huomattavasti hidastua joten matka taittui kevyellä hölkällä, mutta matkaa kertyi silti kymmenisen kilometriä. Lauantaina Senni tuli mukaani katsomaan Rockyakin, ponin aisojen väliin saatuamme suuntasimme tielle. Matkalla ollut pelto oli sen verran ihanasti laskevan auringon valaisema, että ohjasinkin ponin pienelle hankitreenille ja Senni hyppäsi lumeen kameran kera. 

3.

4.

Jokunen kierros, kuvien mukaan neljä minuuttia, hölkyteltiin pellolla, Roksun syke saatiin hyvin nousemaan ja Sennin sormet mukavasti jäähän. Kärryillä istuneella ei kyllä ollut mitään hätää, mitä nyt kyyti oli toisinaan vähän poukkoilevaa. Jatkoimme matkaa tielle, Sennikin istahti hetkeksi kyytiin kunnes totesi, että tästä saisi kivan kuvan ja jalkautui taas kameramieheksi. Ohjailin kuvaajaa niin, että hän pääsi toteuttamaan visionsa ja köröttelimme Roksun kanssa pienen pätkän edestakaisin ihan silkan kuvituksen vuoksi -noiden muutaman kymmenen metrin jälkeen loppulenkki olikin varjoissa ja osittain hämärässäkin suoritettu aurngon laskettua jo puiden taakse.

5.

Matka jatkui samaan suuntaan missä yleensäkin lenkkeilemme, enimmäkseen hölkällä, mutta mahdutimme matkalle myös muutaman laukannoston sekä käyntiä. Matkaa kertyi viitisen kilometriä, poni oli taas aiempaan verrattain tahmea, mutta kotiinpäin käännyttyämme ponille ei olisi enää kävely maittanut.

6.

Sunnuntaina ponin ohjelmaksi muodostui hölkkälenkki maastakäsin. Tai siis minä hölkkäsin ja poni meinasi että mennään lujempaaaa! Matkaa kertyi nelisen kilometriä, joista osa taas hangessa. Hiki tuli molemmille, kaksijalkaiselle enemmän.

7.

Alkuviikon poni sai lomailla pidempien koulupäivieni sekä tuon ajotahmeuden vuoksi, eilen kurvasin taas tämänkin tallin pihaan. Ajatuksenani oli ohjasajaa poni kunnolla pellon aidatulla osiolla, mutta siitä ei tullut yhtään mitään. Ei kertakaikkisesti ollenkaan. Omistajien toisen kavioeläimen poistuttua takaisin tarhaan irroitin ohjat ja maiskautin kerran. Ja Roksu juoksi ja juoksi ja juoksi. Näppärästi poni vaihtoi askellajit sekä laukat. Suunnanvaihdoksiin jouduin kehoittamaan, vasempaan kierrokseen ruuna ei kirmaillut mielellään. Välillä vihelsin kirjaimellisesti pelin poikki, jolloin poni kurvasi luokseni ja piti pakollisen hengähdystauon. Päästäessäni henkisestä kahleesta Rocky taas juoksi. 

8.

Muutaman kerran jouduin usuttamaan ponin liikkeelle sen yrittäessä piehtaroida silat selässään, muuten Roksu sai juosta sen mitä itse halusi. Viimeisen kerran vihellellessäni poistin silat ajatuksenani, että poni saisi piehtaroida halutessaan. Samalla poni päätti, että nyt riitti juoksentelu ja jäi luokseni hengailemaan. Menin portille paketoimaan valjaat valmiiksi nippuun, jolloin ruuna totesi että seistään sitten tässä kahdestaan, eikä ottanut karvaisiin korviinsa puheitani siitä, kuinka poni voisi myös kävellä yksinään pitkin uraa. 

9.

Valjaat niputettuani lähdin kävelemään aidanviertä, Rocky seurasi perässä, aina portin kohdalla pysähtyi katselemaan että mennäänkö jo, mutta minun jatkaessa matkaa ruuna ravasi minut kiinni ja jatkoimme loppukäyntejä. Ihan lopuksi kävimme vielä aitojen toisella puolella, jossa Roksu tapansa mukaan piehtaroi useampaan kertaan antaumuksella, kunnes palasimme tallin pihaan -poni oli siellä ennen minua...

10.

Tänään Roksulla oli huoltopäivä, aamulla rokotus ja illalla ammattikengittäjä katsoi sekä Roksun että kaverinsa kaviot minun vuolun jäljiltä. Omistajalta tuli terveisinä kehuja kaviohuollostani, jes, on aina ilo saada kavioalan ammattilaiselta siunaus vuolulleni! Rocky sai muuten lepopäivän, se on jokaisen liikutukseni jälkeen hionnut enemmän tai vähemmän eikä hikoilu influenssarokotteen jälkeen ole suositeltavaa.

11.

Kaikki ajokuvat ovat Sennin lauantaina ottamia, joka piteli kaiketi ensimmäistä kertaa järjestelmäkameraa käsissään ja oli sen verran innoissaan kuvaamisesta, että toivottavasti saamme hänestä kameramiehen vastaisuuteenkin! Laidunkuvat ovat sunnuntailta.

12.

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Varmin kevään merkki

... ei minulle suinkaan ole pitkin pihaa pyörivät poninkarvatupot, eikä sulavan lumen alta esittäytyvä poninpaska. Karkaava Koo, se on se varmin merkki, ponin karkureissusta tietää, että päivä on taas rutkasti pidempi ja ponilla alkaa ilmeisesti olla kevättä rinnassa. Jokavuotisen omatoimisen retkensä poni teki lauantaina, hyvinkin aurinkoisena ja lämpimänä päivänä veden tippuessa ränneistä tasaisena norona. Tapani mukaan ruunaa irti hoitopaikalla harjatessani olin jo muutaman kerran pakittanut ponin takaisin katoksen alle, kunnes näin sen ilmeestä että nyt riitti. Poni nosti häntänsä soihduksi ja lähti oikeinkin leuhkana juoksemaan. Sinne se kipitti, kentälle käveleskelemään ylpeänä -olihan hän ollut erittäin hurja! Laahustin perässä sen muutaman metrin, kysyin ponilta että joko riitti karkumatka, ja ruuna käveli luokse, selvästi kysyen että enkö ollu ihan hiton kova jätkä?! 


Perjantain hieronnasta saimme lihasten osalta huomattavasti mukavemman tuomion kuin pelkäsin. Vähän pientä jumia siellä täällä, niskajänne kireä, jokunen lihaskalvo turhan napakka. Kaiken hieroja sai avattua, oikea puoli kuulemma vahvempi, sekä lihakset terveet ja kimmoisat. Pitää vain vähintään ylläpitää, mieluusti myös lisätä lihaskuntoa nyt kun se on vielä mahdollista eikä poni vielä habaansa iän vuoksi tiputa. Mutta kaikessa on se mutta. Lonkkanivelissä nestettä, sekä takapolvet ahtaat. Joku lukija saattaa muistaakin erään talven, kun Koo ei suostunut laukkaamaan eikä venyttämään takasiaan taaksepäin, vaan vetäisi ne heti mahan alle. Epäilin polvia tai kintereitä ja poni siirtyi kävelyliikunnalle toviksi. Nyt poni kyllä laukkaa ja venyttää askelta erittäinkin mielellään, mutten voi olla ajattelematta, että sillä olisi mahdollisesti nivelrikkoa takasissa, luultavimmin lonkissa sekä vuohisissa -tuolloin muutama vuosi sitten rikko oli aktiivivaiheessa ts. nivelet tulehtuneet, nyt se rauhoittunut mutta tietenkään nivelpinnat eivät siitä enää siliä.

Koo on vanhan liiton poni eikä kestä älypuhelimia...

Tämän vuoksi ruunalla on nyt treeniohjelma, joka sisältää huomattavasti entistä enemmän lihaskuntoharjoituksia sekä porkkanavenytyksiä. Tällä hetkellä olemme maastoilleet ja pakitelleet ylämäkeen (tähän Koon ikätoveri Skini mahtavine reisilihaksineen oli huima inspiroija) sekä olen vaatinut takasia oikeasti alle. Välillä olen koonnut ponia ja tavoitellut takavetoista ponia, joka työntää itseään takajaloilla takaa eteenpäin eikä vedä etujaloilla edestä taakse. (Hevosten vuoksi ajatus takavetoisesta autosta on minun mieleeni huomattavasti järkevämpi, olkoonkin ettei varsinkaan tuollainen varsin kevytperäinen pikkukoppero ole näihin talviin optimaalinen. Edestä ohjataan ja takana tuotetaan energia -eivät kuorma-autojenkaan vetävät pyörät ihan turhaan ole takana...)


Lauantaina, kuin myös perjantain hieronnassakin, kaverini Senni oli mukana, hierojan ohjeiden mukaan jätimme suuremman puuhastelun tältä päivältä vielä pois. Kävimme karkumatkan jälkeen vielä tarkoituksellisesti kentällä vähän muka tekemässä jotain, että kevätfiilisponi pääsi katselemaan maisemia metsätarhaansa aukeammalta paikalta. Yritin asetella naapuritontille tuijottavaa ponia rakennekuvaan, vaan ruuna ei siitä innostunut ja liikutteli kinttunsa juuri niille sijoille, mille se itse halusi. Lopuksi raspailin vähän ponin kavioita uudella raspilla, olihan vaan pätevä verme! Koon kaviothan huononivat huomattavasti viime kevättalven kengityksistä, kesällä kengättömät kaviot eivät todellakaan olleet entisen veroiset, itse asiassa vasta ihan loppuvuodesta alkoi käsissä olla ne vahvat ja terveet kaviot mitkä ennenkin. Kengittäjässä tai kengityksessä ei ollut mitään vikaa, poni vaan sattuu sopimaan kengättömäksi huomattavasti paremmin ja huoltajansa on melkoinen kavionatsi. Mutta nyt! Nyt kaviot ovat paremmat kuin koskaan ennen, etukavioiden säteetkin ovat tuplasti isommat kuin kymmenen vuoden aikana koskaan ja ensimmäistä kertaa ikinä maakosketuksella. Jes!


Eilen kävimme Koon kanssa, jälleen ohjeiden mukaan, kävelemässä. Matkaa kertyi vähän vajaa seitsemän kilometriä, johon kulutimme aikaa puolisentoista tuntia useine kuvaustaukoineen. Muutaman alamäen kohdalla pysähdyimme ja peruutimme takaisin ylös, montaa toistoa ei tarvinnut muistutella kun poni jo kaivoi kovalevyltään vanhan opin, että pakilla kuljetaan selkä ylhäällä ja koko kroppa pyöreänä. Itse istuin vain kyydissä ja nautin maisemista, kunnes ponin vessatauko pakotti hyppäämään alas potkimaan kasan ojaan ja talutin loppumatkan tallille.


Tämänpäiväiselle maastolenkille meitä ei hemmoteltu viikonlopun kaltaisella auringonpaisteella, vaan tuuli puri varsin napakasti naamaan. Suuntasimme tutulle yhdeksän kilometrin mittaiseksi juuri aiemmin autolla mittaamalleni reitille, joskin koukkasimme alkuun puolen kilometrin lisälenkin ja menimme ensimmäistä kertaa ikinä lenkin myötäpäivään. Ponia vähän mietitytti kohdata tutut kivet ja ladot väärästä suunnasta, mutta reipas puskapuksutin ylitti itsensä ja ohitti möröt ilman suurempia kohtauksia. Päivän teemana oli taas käynti, reipas ja etenevä sellainen. Niin, ja ne ylämäkiperuutukset. Eikä tarvinnut kuin pysäyttää poni keskelle mäkeä ja se tiesi jo homman nimen; päätä alas, selkää ylös ja liike taaksepäin. Koo on varsin nihkeä peruuttaja, joten olen palkannut sitä aina muutaman metrin välein, ja se on selvästi ollut sopiva motivaattori. Pisimmillään pakitimme kymmenisen metriä ilman taukoa varsin mukavalla tyylillä. Pelkäsin, että nämä peruutusharjoitukset syövät ponille löytyneen eteenpäinpyrkimyksen kokonaan, vaan poni on pakitusten jälkeen liikkunut itse asiassa reippaammin eteen. Eräällä 700 metrin mittaisella suoralla en viitsinyt enää jarrutella ruunaa vaan annoin sen laukata juuri niin lujaa kuin itse halusi. Ja vauhti oli sitten sellainen, että silmistä valuneet kyyneleet viilsivät poskia ilmavirran voimasta... Loppumatkan poni sai kävellä ja hölkötellä, viimeisen kilometrin jalkauduin taas taluttamaan.


En saisi ehkä kehua tällä, mutta pakko kuitenkin vähän. Koo on kaksi päivää ohittanut autot varsin nätisti, vaikka molemmilla lenkeillä on tullut useampi vastaan. Jeeeee! Roksukin on liikkunut, sen viikonlopusta kirjoittelen oman postauksen ettei tämä veny ihan mahdottomiin.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Virallisesti vanha

Annica Hirvi kävi tänään raspaamassa Koon, edellisen ja ensimmäisen kerran hän vieraili ponin luona syyskuussa. Syksyn raportti kuului näin: "Normaali purenta. Ensimmäiset poskihampaat kaikissa leuoissa melko sileät purupinnalta, tämä on normaalia ikääntymiseen liittyvää muutosta. Useissa poskihampaissa oli lievää kariesta joka ei tällä hetkellä vaadi toimenpiteitä. Piikkejä oli paljon ja ne raspattiin."


Tällä kertaa poni ei ollut osoittanut hankalien hampaiden merkkejä, (syksyllä ruuna tiputteli heinäklönttejä suustaan ja kovien namien tai suurien porkkanoiden syöminen oli toisinaan hidasta) joten piikkitilanteen osalta olin suhteellisen luottavainen. Eikä se paha ollutkaan ollenkaan, mutta muu hammastilanne kohotti kyllä taas ahdistuksen kohtalaiseksi. Viime kerralla en saanut hammaskarttaa niiden loputtua aiemmin, tänään sain katseltavaksi piirrokset ponin leegoista ja niiden piikeistä ynnä muista ongelmista.


"Ensimmäiset poskihampaat kuluneet, 306 ja 406 juuren haarat melkein erillään. 208-9 hyvin pieni diastema josta poistettiin vähän rehua. Viimeisessä alaposkihampaassa vasemmalla iso koukku ylöspäin. Melko paljon piikkejä jotka raspattiin. Lievää kariesta useassa poskihampaassa."


Käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, että Koo ei etummaisilla poskihampaillaan kykene enää jauhamaan ruokaa. Onneksi viidessä peremmässä on vielä kulutuspintaa joksikin aikaa. Seuraavan kerran tarkastetaan taas syksyllä. Voin myöntää, että ruoskin itseäni, kun vuosia, yhdeksän ja puoli vuotta itse asiassa, ponin hampaita katseli kuka sattuu milloin sattuu. Aina tuomiona oli "joo vähän piikkejä, katotaan joskus uudestaan", nyt en voi olla miettimättä että olisiko ponilla purukalustoa pidemmäksi aikaa jos sen leegoista olisi huolehtinut hampaita oikeasti ajan kanssa opiskellut lääkäri. No mutta, monttutuomiota ei vielä(kään) tullut, toivotaan ponin jyrsivän ruokansa hampaita säästävästi. Poni ei tipahtanutkaan odottamallamme tavalla pienestä rauhoittavapiikistään, mutta sai varsin hereillä olevanakin kovasti kehuja käytöksestään. Ja Jessin Nestan vanha punamusta nahkariimu aiheutti kovasti ihailua! Ei-niin-känniponi pääsi vielä köpöttelemään hetkeksi kunnes uskalsin laskea ruunan takaisin tarhaan syömään.