Möhköfantti 17v! ♥

Onnea puspusponi! ♥ Tällä kertaa synttäribileet olivat huomattavasti lamemmat kuin viime vuonna; A-poni vaihtoi omistajaa tuossa tammikuussa, Koo ei vietä öitä karsinassa (ja sen karsina on tälläkin hetkellä täysin tyhjä, että siellä saa pounia seisotettua Pioneerien vaikuttaessa) ja menin tallille ihan liian myöhään. Möhkis vietti kuitenkin päivän kavereiden ja säilöpaalin kanssa tarhassa, ja nyt illasta kävin ruokkimassa sen ja täyttämässä vesiastian lämpöisellä vedellä, jonka lisäksi poni sai hieman herkutella heppanameilla ja kuivatulla ruisleivällä samalla, kun käytiin perustemput läpi. (keuliminen ja etukoipien nostot) Pioneer-hoidot jäivät siis tältä päivältä tekemättä, ei tarvinnut ponin seisoa sitä neljääkymmentä minuuttia käytävällä ja/tai karsinassa kuten yleensä.

Möhkispöhkis 11-06-2012

Ja nyt se maaginen viidenkymmenen lukijan raja täyttyi -huippua! Nyt haluaisinkin tosissaan kuulla, että haluatteko te juhlistaa tätä jossain merkeissä (ja missä? Erikoispostaus, se arvonta..?) vai iloitsenko vain yksinäni?

Rälläponi + arvontamainostus

Tätä olemme siis viimeisen ehkä öäh kuukauden? harrastaneet enimmäkseen. Oikeastaan kaikki minun tarjoamat ponin liikuttelut sujuvat juurikin näin; minä kyydissä ja kaveri perässä suksilla, ahkiolla tai pulkalla. Minä tykkään, poni tykkää, ja kyytiläisenkin saan ilman sen suurempia lahjomisia! Poni kulkee tällä tyylillä jostain syystä ihan mielettömän kivasti ja täten mahdollistaa reippaammatkin (ja tästä syystä pidemmät) lenkit. Kahdestaan käydessämme poni kyttäilee ja stoppailee minkä ehtii, mutta jos se vetää jotain perässään, laittaa poni vain kaviota toisen eteen korvat hörössä.



Video itsessäänhän on... noh, hyvinkin asiallinen... Tuohon piti tulla joku kipale soimaan päälle, mutta jossain kohti joku alkoi kuulemma valittamaan ja se ei nyt onnistunutkaan. Ei tarvi kuitenkaan ottaa mitenkään tosissaan noita sanomisia tai mitään.. Kiitoksia Sohville tämän taideteoksen leikkelystä ja kameran lainasta ja osasta klipeistä. (ja lopuissa ratsastamisesta) Pääpiirteet tuli kai selväksi; poni pelkää lantakasoja, ja tytöillä on hauskaa. Ja Sohvi lentää. Ei kyllä haittaisi yhtään, jos saisi pulkassa istujan sekä kuskin lisäksi mukaan ihan kameramiehen -vinkvink vaan lähipiirillä asuvat. ;)
  Tulipa muuten tätä videoidessa todettua, että tuo poni on miljoona kertaa maastovarmempi pimeällä kuin valoisalla -erikoinen otus... Normaalisti siis liikutus hoituu joskus kuuden ja kymmenen välissä illalla, yleensä ihan vaan pyöräteitä pitkin. Nyt lähdimme matkaan kahden jälkeen ja tulimme takaisin vähän ennen viittä, kierrellen aina pyörä- ja autoteiltä metsän pienille kinttupoluille ja entisille autoteille, joka ilmeisesti on nykyään lähinnä hevosten käytössä. Ja ettei ihan turhan helpolla meikäläisiä päästettäisi, oli eräs moottorikelkan ura (kuljemme siis tätä tietä etenkin kesäisin paljon, jonkin verran talvisinkin) todella surkeassa kunnossa ja upotti ponin takajalat lähes kokonaan. Poni tietenkin hätääntyi aina, mutta sain sen tarpomaan rauhallisemmin ja vähemmän pintaa rikkoen huonon kohdan loppuun saakka kehujen kera. Oli kyllä ahdistava tilanne, kun poni rämpii mahaa myöten kovassa lumessa, ja välillä takajalat sojottivat miten sattui -välissä poni olisi halunnut vain jäädä siihen ja luovuttaa. Hengissä selvisimme kuitenkin kaikki. Ja nyt, kun tänne on huviatolloille.netistäkin porukkaa eksynyt, pitää painottaa; minä talutin ponia, Sohvi veti ahkiota -kukaan ei siis todellakaan ollut kyydissä! Matka oli muuten varsin kiva, ja ponilla riitti kyllä virtaa.

Loppuun vielä tosiaan arpajaismainostus; Alex arpoo pinkin riimun, joka olisi juuri omiaan Möhköfantille!

Aivan joo, sitä piti vielä ihmetellä, että mistä pirusta te lukijat tänne eksytte?! Kiitos kuitenkin kovasti, ehkä voisin minäkin jossain välissä palkita teitä jollain arvonnalla taikka muulla -mikäli haluatte nähdä jotain erikoispostauksia, niin avatkaa suunne! Videot, kuvat, tekstit, esittelyt, kaikki onnistuvat. En olisi ihan oikeasti koskaan kuvitellutkaan, että saisimme näinkin monta seuraajaa -etenkään, kun puolisen vuotta lukijamäärä keikkui koko ajan viidentoista ja kahdenkymmenen välillä liikkumatta siitä ylöspäin kertaakaan. Ja sitten rysähdettiin kerralla ylös! Kiitos vielä, siistiä. :)

Viisi kesäkuvaa-haaste

Sain Jessiltä tällaisen mukavan haasteen, jonka tekaisen äkkiä alta pois ettei kaikkia ihmisiä ole jo haastettu siinä vaiheessa, kun minä alkaisin haastamaan. ;) Ideana on siis kerätä viisi kesäkuvaa, kuvailla jokaista yhdellä sanalla, ja sen jälkeen jakaa haaste eteenpäin viidelle. En tiedä, pitikö olla vain viimekesäisiä kuvia, vai kelpaako kaikilta kesiltä, mutta tässä on siis 2012 heppakesä viiden kuvin voimin. Kesään kuului...

... uittoreissuja,

... treeniä,

... kirjavaa,

... yöseikkailuita

sekä ikimuistoisia kisareissuja.

Kuvia olisi löytynyt vaikka millä mitalla jakaa, ja näistä ainakin kaksi on jo niiiiin nähty täällä, mutta olkoot. Tämä on viimeinen kerta, lupaan! Haaste lähtee eteenpäin Sohville, Anulle, Veeralle, Karolle sekä pikku-Sohville. :) Sain Anulta erään toisenkin haasteen, joka on muhinut päässäni jo aikakausia, mutten vain löydä inspiraatiota ja saa sitä toteutettua -se tulee kuitenkin jossain vaiheessa...

Hieno pieni poni.

... joka on kipeä. Argh. (Yli)huomenna saamme Psyllium-pänikän kotiin, toivottavasti hienon pienen ponin olo paranee. En vain tajua, miten tuon olo on nyt näiden muutaman kuukauden aikana huonontunut huomattavasti, aaltoillen. Välissä on todella hyviä päiviä, poni on täysin normaali, pirteä, eikä maistata kavioita tai hampaitaan minuun vaikka kuinka sivelisin sen vatsaa. Toisena päivänä, kuten tänään tai eilen, miten sen nyt ottaa, en voinut kävellä edes ponin kyljen vierestä tai sain katsella luimukorvia ja taaksepäin mulkoilevaa ponia. Oudointa tässä on tosiaan se, että nythän sen ei olisi pitänyt saada lisää roskaa suolistoonsa kun lumet peittävät kaiken -tosiaan, pahimmat oireet olivat viime vuonnakin kaksi vuotta sitten tähän aikaan. Toivon todella, että tämä on vain sitä hiekkakeräytymää, mutta valitettavasti pessimistinä täytyy minun sanoa, että vähän pelkään jotain hankalemmin, kalliimmin ja hitaammin hoidettavaa -pahimpana pelkona tietenkin jokin lopullinen. Argh, ostakaa vaan hevosia, jos haluatte ennenaikaisen kaljuuntumisen tai vähintään hiusten harmaantumisen, menetetyt yöunet sun muut...

Maanantaina poni kävi vain kaviopyykillä tallissa, ja pala kurkussa ja kyyneleet silmissä kuuntelin erään ihmisen ihastelua. "Vitsi toi sun ponis on mahtava, ihan mieletön, miten se tolleen, vähän sä oot tehny hyvää työtä!" Kyllä, se on mahtava, ja maailman paras pieni karvapallero, joka saakin kuulla siitä joka ilta, vaikkei se sitä tajuakaan. Ei se ymmärrä jokailtaista hyvän yön toivotustakaan, mutta ei sen tarvikaan. Minulle riittää, että saan sanoa sen sille. Puspus. ♥

Tiistaina ajattelin myös hyvin myöhäisen ajankohdan takia jättää ponin vain tarhailemaan loppuillaksi ja -yöksi, kaviotkin jäivät pesemättä ja öljyämättä toista kertaa tämän kuurin aikana. Poni kuitenkin seisoi portilla niin vastustamattoman sievänsöpösti, etten voinut jättää sitä sinne -siis portti auki ja poni vapauteen. Poni käpsytteli omaa tahtiaan minun ja koiran perässä, hölkkäili välillä meidät kiinni ja jäi taas katsomaan maisemia ja tonkimaan lumipenkkoja välillä jalkojaan liikutellen. Poni vierastaa jostain syystä erästä siltaa, jossa on kylän raja ja Kellon kellertävät katuvalot vaihtuvat Kiviniemen kirkkaisiin. Silta itsessään ei ole kummoinen, sitä ei nyt talviaikaan edes oikeastaan tunnista sillaksi. Pienellä kuikkimisella poni kuitenkin ylitti kylien rajan, ja päätti, että menemme vierailulle meille kotiin -pieni, ahne pallero kun on näiden vuosien aikana oppinut, että sieltä saa aina jotain hyvää. Kesät poni on viettänyt ruohonleikkurin hommissa pihalla, ja hyvin useasti ohikulkumatkalla olemme käyneet hakemassa jonkin leivänkannikan mukaamme. Kooponi lähti siis kävelemään metsäpolkua yksikseen minun jo ohitettuani sen risteyksen, pysähteli joka toisella askeleella ja odotti minua ja puudelia peräänsä. Puoliväliin polkua päästyään kutsuin ponin takaisin, odotin, että se ylitti viimeisenkin sillan ja spurttasin sillan toiselle puolen ponin pukitellessa perässäni. Koiralle kuitenkin riitti, eikä se enää suostunut palaamaan takaisin tallillepäin, joten hölkkäsimme ponin kanssa takaisin metsäpolulle missä koira meitä odotteli. Metsäpolulta asutusalueelle päästyämme poni olisi hyvin mielellään käynyt tutkimassa melkein-naapuriemme pihat ja jouduin hakemaan sen kahdelta pihaantulolta takaisin tielle. Kotipihaan päästyäni tajusin, ettei minulla ole ponille mukana mitään. Oho. No, ponille odottaa-käsky ja pikavauhtia koira sisälle, keittiöstä kuivatut leipäpalat mukaan ja takaisin pihalle. Siinä se oli, karvainen pää suoraan ulko-oven takana. Yhden askeleen oli ottanut t. kavionjäljet maassa, senkin vain sivuttaissuunnassa. Kotimatka sujuikin täysin moitteetta, mitä nyt poni käveli metsäpolun alun ohi ja oli lähdössä tutkimusmatkalle eräälle talolle, mutta kääntyi takaisin polulle huudeltuani sitä hetken. Perinteiset iltahöpöttelyt ja pusuttelut ja hyvät yöt, poni tarhaan ja minä kotiin.
  Tällaiset hetket ja retket saavat minut miettimään, että ehkä olen sittenkin tehnyt jotain oikein. Olen tehnyt ihan mielettömästi virheitä, huomattavasti enemmän kuin keskivertohevostelijat. Mutta ei ilmeisesti ihan kaikki olekaan mennyt pieleen, kun poni, joka ennen teki mitä vain päästäkseen vapauteen ja eroon minusta, pysyykin nykyään irti lähistölläni lähes tilanteessa kuin tilanteessa. Ja poni, joka oli vielä parisen vuotta sitten saada paskahalvauksen nähtyään linja-auton, pystyy nykyään kävelemään rennosti vaikka sellainen ohittaisi meidät kulman takaa.

Mm. näitä kuvia katsellessa tulee ikävä kesää. Niitä puolipilvisiä päiviä kera tuulenvireen, ilman ötököitä ja paahtavaa aurinkoa. Uittoretkiä, maastoja, laidunta... ja sitä, kun poni pysähtyy joka välissä syömään ojan varteen...

Poninvaihtoviikot

Tai ainakin kaksi päivän puolikasta.

Tiistai-iltana suuntasin nokkani kohti Virpiniemeä, moikkaamaan Papua. Tallille päästyämme nykäisin Sohvin Lamicellit kinttuihin, varustimme ponin ratsastuskuntoon ja lähdimme kävelemään kohti Virpitallien maneesia Sohvin selittäessä, kuinka Paprua ajetaan. Maneesissa oli vielä kaksi ratsastuskoulun ponia pyörimässä, mutta kiipesin jo kyytiin ja aloittelin verryttelyttelemään kirjavaa. Jossain vaiheessa tuntiponit katosivat talliin, ja Sohvi kantoi kuusi puomia maneesin keskelle; kolme toiselle lävistäjälle? (no, maneesin kulmasta toiseen kulmaan-uralle) ja kolme toiselle, ravivälein. Ylitimme niitä erinäisien tehtävien lomassa ympyröillä, suoralla ja ties miten. Kolme puomia muuttui yhdeksi ristikoksi, jonka yli myös loikkelimme iloisesti. Vähitellen ristikkoa nostettiin, ja minä laskin vähitellen jalustimet kaulan päältä jalkoihini. Viimeisin okseri oli... reilun metrin? jota ei kyllä ylitetty mitenkään tyylipuhtaasti, mutta puomit pysyivät paikoillaan, kuski kyydissä eikä ponikaan katkonut jalkojaan. Lopuksi Sohvi kävi vielä ponin kyydissä toteamassa, etten ilmeisesti onneksi ihan kussutkaan koko kirjavaa pilalle. Jes!

Oli kyllä jännä kiivetä vaihteeksi jonkin muunkin kuin Koon kyytiin, etenkin esteiden parissa. Edellisen kerran olin Papun kyydissä kiikkunut vuosi sitten, esteitä ylittänyt seitsemän kuukautta sitten, ja satulassa istunut kolmisen kuukautta sitten (Sypen kyytiin) -ihan hyvät lähtökohdat joo-o... Noh, kaikki tosiaan säilyivät hengissä, tuli vain yksi pudottautuminen (:D) ja yksi pudotus ja hmmn... Eipä ole ainakaan minun laji tämä ratsastus, muuta kuin korkeintaan 100% puskailuna. Kehonhallinta on jotain 5-, kädet heiluvat niin järkyttävästi että oksettaa ja hyrr. Videomateriaalia näistä tuli, mutta saatte "nauttia" vain näistä videoista pätkityistä kuvista.

Perjantaina Sohvi kävi sitten ratsastamassa taas Koolla, alkukäynnit-, ravit ja -laukatkin kävimme pyörätiellä minun Jopoillessa. Sen jälkeen Sohvi kävi vielä jumppaamassa ja taivuttelemassa Koon läpi kentällä, josta video alla.



Eilen kävin sitten harjoittelemassa niiden atanan käsien paikoillaanpysymistä Koon kyydissä pitkin pyöräteitä, pitkillä ohjilla ihan vaan sekä ponin että minun mielenrauhani vuoksi. Sujui jo huomattavasti paremmin kuin Papun kanssa. Osasyynä lienee myös se, että Koolla on tuhat kertaa helpommat askeleet, enkä keventänyt kuten Paprun kanssa, mutta hys. Tänään voisimme käydä pounin kanssa maastakäsinlenkin taas vaihteeksi pyöräteillä. Rakastan talvea, etenkin talvi-iltoja, kun pyöräteillä on mielettömän hyvät pohjat painattaa mielin määrin, eikä kukaan niitä iltaisin käytä! Paitsi minä.

Ponin sorkkia on nyt pesty ja öljytty päivittäin, saisi se sieni alkaa vähitellen poistumaan, mur. Hammaslääkäri kävi tarkastamassa Koon legot tiistaina, ja tuo ennen joka toinen vuosi raspattu poni alkaa ilmeisesti iän takia tarvitsemaan raspailut vuosittain. Mitään hälyyttävää ei ollut, pienempiä piikkejä. Kaiken lisäksi ponilla on ilmeisesti enemmänkin hiekkaa mahassa, ja se joutuu heti ensi viikolla Psyllium-kuurille.

"Kisaattekste?"

Varoitan, tuleva teksti on vain jotain tylsää, typerää ja turhaa pohdiskelua ja öäh jotain... Jotkut kuulemma nukkuvat tähän aikaan. Minä en. [Kirjoitettu kahden-kolmen aikaan yöllä, jaksoin lisätä kuvat vasta nyt. Pahoittelen kovin suuresti tätä kuvapläjäystä. Kaikki kuvat ovat tosiaan vuodelta 2010, jonka itse näen suurimman muutoksen kautena. Toukokuussa 2010  suitsin ponin viimeisen kerran kuolaimellisiin.]

Kesäkuu 2010, ensimmäinen kaulanaruratsastus koskaan kentän ulkopuolella

"Ai, sulla on hevonen?", "Onks se ravuri vai ratsu?", "Kisaattekste?"

Kuulen nuo kysymykset aina silloin tällöin. Vastattuani, että ei, se ei oikeastaan ole ratsu eikä ravuri, emmekä kisaa, saan usein hämmentyneitä katseita. "Täh, mitä sä sit sillä teet?" Mitä sinä teet parhaalla kaverillasi? Tai ehkä ennemmin, mitä sinä teet parhaan kaverisi kanssa? En pidä mitenkään myönteisenä sanoa, että mulla on poni. Näen tuon ponin aivan eri asiana, eri tasolla kuin esimerkiksi marsuni. Voin sanoa, että joo on mulla marsuja. Tai gerbiilejä. Tai meillä koiria. Voisin oikeasti verrata sitä ainoastaan ystävääni. Toisaalta, minun ei tarvi verrata sitä yhtään mihinkään. Loppujen lopuksi se kuitenkin on minulle vain ystävä.
  Tuhannen hyvä sellainen. Se ei ole kisakaveri saatika -väline, en näe hevosteluani minään urheiluna, eikä minulla ole ponia vain koska on siistiä sanoa omistavansa noinkin suuri eläin. Tiedostan, että sen hyvinvointi on minun vastuullani, ja minun tulee tehdä tiettyjä asioita sen eteen, koska olen sen omistaja ja mulla on poni. Tai olen ehkä ennemmin haltija tai huoltaja, papereissa kun tuo ei edelleenkään ole minun. Käytän kuitenkin jatkossakin tässä tekstissä termiä omistaja, koska olen ehkä kuitenkin loppupeleissä tottunut kutsumaan sitä omakseni. Isän mielestä se taas on meidän, eli perheen, kuten koiratkin -niistä osa on tosiaan äidin, osa äidin & isän ja yksi äidin & siskon nimissä. Äidin mielestä poni on hänen, mutta minun vastuullani. (toki loppupeleissä vanhempieni) Sen voin kuitenkin sanoa, että esimerkiksi veljeni olisivat luultavimmin tuhannesti iloisempia, jos tuota meidän ponia ei olisi.

Toukokuu 2010

Miksi minulle alunperin tuli poni? Ei, se ei tullut ystäväkseni, tuekseni, turvakseni ja terapeutiksini. Se ostettiin minulle ja siskolleni ratsuksi, minusta piti tulla esteratsastaja. Ei tullut. Minusta tuli hörhö heppahippeilijä, joka nykyisin ratsastaa enemmän lainahevosilla kuin omallaan, ja hyppää esteitä korkeintaan viidesti vuoteen. Siskolla taas hevostelu vähän jäi, nykyään hän käy ehkä... viidesti vuodessa? Mutta jotain siitä ei voitu ostaa. Ihmisen ja eläimen välistä kanssakäymistä, molemminpuolista luottamusta, ystävyyttä, toistensa kunnioittamista. Ne pitää ansaita. En voi väittää ansainneeni tuota ponia täysin, enkä todellakaan ansaitse ainakaan toistaiseksi. On paljon, paljon asioita, jotka menevät ponin silmissä paljon korkeammalle kuin minä. Näkyvimpinä ehkä oma lauma ja ruoka, eli turva, hengissä säilyminen. (tuota ponia kun katsoo, niin... no, ei se ainakaan ihan heti nälkään kuole)
  Siitä huolimatta tuo poni antaa minulle paljon, huomattavasti enemmän kuin olen koskaan ajatellutkaan. Ihanan kliseisesti syyn herätä aamulla, mutta totta se on. Tuon takia herään mm. tänä viikonloppuna aikaisin. Ilman ponia varmaan oikeasti kaikki lomat ja viikonloput lagaisin koneella läpi yön johonkin seitsemään aamulla, kunnes päätyisin nukkumaan neljäksitoista tunniksi ja aloittaisin taas dataamisen. Syyn jatkaa huomiseen -vaikka koko muu maailma tuntuisi kaatuvan niskaan, niin minulla on tuo maailman hienoin karvakasa, jonka haluan nähdä vielä seuraavanakin iltana. Saan tavoitteita, pienempiä ja suurempia. Minulla ei ihan oikeasti ole mitään muita tavoitteita elämässäni, kuin tuohon poniin liittyvät. Ja hauiksen kasvattaminen siihen malliin, että saan siihen hihatatuoinnin. Joka tulee painottumaan melko suuresti tuohon poniin. Hups. Suurimpana, elämäntavoitteenani, on saada tuo poni toimimaan ihan joka tilanteessa kaulanarulla. Pelkällä yhdellä säältä ryntäille ja takaisin kulkevalla narulla, ei yhtään narua kiinni siinä, eikä minulla ole käsissäni mitään. Enkä halua koskea siihen cordeoon. Tiedän kuitenkin sen, etten tule koskaan saamaan asioita siihen kuntoon, että voisin haaveillakkaan kaulanarustakin kokonaan luopumisesta. Sen lisäksi minulla on toki niitä pienempiä; saada poni oppimaan espanjalainen käynti ja makuulle meno, ja jotain sen suuntaisia.

Elokuu 2010

Yhdessä isommassa tavoitteessani olen kuitenkin jo tähän mennessä onnistunut. Olen onnistunut saamaan tuon ponin kuorestaan. Tai ainakin haluan ajatella niin. Ennen arahkosta, ehkä ennemmin pidättyväisestä ja ujosta ponista on kuoriutunut lähes yltiösosiaalinen, täysin vieraitakin ihmisiä vapaaehtoisesti tervehtimään menevä poni. Edelleenkään se ei pidä tietyn tyyppisistä henkilöistä, eikä pahemmin nauti tai pyri esimerkiksi tiettyjen tallilaisten seuraan. Eikä sen tarvi, minäkin välttelen itsestäni epämiellyttäviä ihmisiä viimeiseen saakka. Tämän lisäksi poni tuntuu oikein huokuvan elämäniloa. Se selvästi tykkää tästä tämänhetkisestä vapaudestaan; on joitain asioita, joihin sillä ei ole nokan koputtamista. Sen tulee seistä paikoillaan kun sanon, eikä se saa poistua hoitopaikalta vaikka kuinka tekisi mieli. Se ei tietenkään saa juosta ihmisten päältä. Mutta se saa osoittaa mieltymyksensä. Se saa osoittaa, jos jokin ei ole mukavaa. Se saa uhkailla potkivansa ja purevansa minua, jos teen jotain ponista epämiellyttävää; se esimerkiksi on erittäin hyvä jumittamaan vatsalihaksensa, eikä täten tykkää kun mahan alustaan kosketaan ja silloin jalat viuhuvat, korvat luimivat ja hampaat vilahtelevat hyvin lähellä reittäni tai kättäni. Muutamaan otteeseen se on oikeasti napannutkin toppatakistani kun en ole lopettanut epämiellyttävää asiaa, ja se on ok. Joudun kuitenkin ajamaan pois kaikki ihmiset, joiden tiedän rankaisevan hevosta tuosta.

Toukokuu 2010

Poni saa myös esimerkiksi ehdottaa uusia, tai muuten vain mieluisia reittejä lenkkeillessämme kahdestaan, olin sitten selästä- tai maastakäsin. Lyhyet riehumistuokiot pyörätiellä lopetetaan, kun poni alkaa katselemaan tallillepäin eikä ole enää niin innolla mukana. Ja ihan oikeasti, näillä muutoksilla on saanut mielettömästi tuloksia aikaan tuon ponin kanssa! Ennen "do it or die"-metodilla käsitelty ("väärästä" rankaistu, "oikeasta" vain jatkettu tekemistä) "kaikki käy"-lapashevonen onkin alkanut avautumaan, sanomaan mielipiteitään asioihin ja protestoimaan vastaan. Ja minä tykkään! Aikaa se vei, mutta todellakin kaiken tämän vaivan arvoista. On niin paljon mukavempaa tehdä töitä, kun tietää, että ponillakin on mukavaa tai se häipyy horisonttiin.

Heinäkuu 2010

Asiassa on vain yksi huono puoli. En halua kenenkään muun käsittelevän tuota, koska tiedän, että se saa muilta tallivuoroja tekeviltä piiskasta jos alkaa nostelemaan takasiaan -tai kavioita puhdistaessa vetääkin sen ensiksi mahan alle ja sen jälkeen vasta taaksepäin. "Se pelleilee!" Yeah, right, näinhän se olikin... Tämän takia poni viettää nykyään myös yöt päivätarhassa, koska en halua, että aamutallintekijä raivoaa ponille taluttaessaan sitä tarhasta toiseen. Ei, tuo ei ole mitenkään hankala taluttaa, on ehdottomasti tallin helpoin tällaisissa tilanteissa koska se tosiaan pysähtyy samalla sekunnilla ihmisen kanssa, ei rynni, kulkee nätisti vähän perässä, odottaa rauhassa paikallaan jne. Samaa ei valitettavasti voi sanoa yhdestäkään tallin muusta hevosesta. Tuota ei myöskään voi muut kuin minä ja Sofia ratsastaa, se ei vain toimi. Ei se toimi kyllä erityisen hyvin minullakaan muuta kuin puskamopona, mutta silti. Poni ei siedä käsiratsastajia, eikä esimerkiksi esteillä hyppää jos sitä ei tuo oikeaan paikkaan. Ja taas se pelleilee ja pitää saada maistaa raippaa ja raivoa jee-e...
  Täten voin unohtaa myös kaikki pidemmät lomareissut. Ei vain yksinkertaisesti ole hevoselle hoitajaa, joka osaa käsitellä tuota sen vaatimalla tavalla, omistaisi hyvät hermot tuon liikuttamiseen, saatika jaksaisi värkätä tuon vaatimien "erikoisasioiden" kanssa; kavioiden pesu + öljyäminen, (vie aikaa puolisen tuntia, kun pitää antaa vaikuttaa) talvisin vesien keittäminen pihalle joka vie noin 1,5-2 tuntia, ja kesäisin ihottuman hoito = loimitus, rasvaus ja tarvittaessa pesu. Alkukesästä, laidunkauden jo alettua, tuon voi jättää muutamaksi päiväksi tallilaisten hoitoon. Siis niin, että he huolehtivat vain, että ponilla (laumalla) on vettä kupissa. Ja katsovat, että se on hengissä. Loppukesästä tuo vaatii jo päivittäistä ihonhuoltoa, eli ponin ottamista pois laitumelta ja rasvaussysteemit. Mitä enemmän näen näiden potentiaalisten ponin varahoitajien hevosenkäsittelyä, sitä varmemmin perun kaikki suunnitelmani. No, enpä ainakaan näe turhaa maailmaa, ja säästyy rahaa kun ei tarvi edes miettiä matkustelua!

Elokuu 2010

Enkä vaihtaisi ponielämää mihinkään. Vaikka tämä aiheuttaakin ennenaikaisen hiusten harmaantumisen, katkenneita verisuonia, menetettyjä yöunia... Niin tämä on sitä, mitä minä haluan ja mistä pidän kiinni viimeiseen saakka.

Heinäkuu 2010