Ponipäiväkirja: joulukuuta 2011

perjantai 30. joulukuuta 2011

5. Pupieww

Ehdottomasti elämäni tärkein shettis, ja tärkein ruuna, otsikkokuvan viimeisin. Poni on näistä neljästä vanhin tuttavuus, olihan se myös kylän tunnetuin poni.

Ruuna kantoi virallista nimeä Tähti, mutta jossain vaiheessa ratsastuskouluponina ollessaan sai nimen Applegate Pepper, eli Puppe. Jos minulta kysytään elämäni tärkeintä eläintä, en tarvi puolta sekuntia vastatakseni siihen. Se on Pupu. Aloitin hoitamaan ponia vuonna 2003 tai 2004, jolloin poni oli 21-22-vuotias ja minä taas kuuden tai seitsemän. Puppe oli silloinkin koko kylän kauhu, tiesi kyllä tasan että miten ja mistä pääsee pois aidoista -tai miten pääset eroon taluttajasta, liekasta, ihan mistä vain. Kenellekään ei koskaan selvinnyt, miten poni läpäisi aidat joiden alin lauta on 40cm korkeudella ja ylin parissa metrissä, ja siinä välissä kolme lautaa, tai miten poni pääsi ketjuliekasta rikkomatta lukkoa tai päitsiä. Niin se vaan oli vähintään pari kertaa viikossa tien toisella puolen syömässä heinäpellolla. Taluttajasta taas päästiin eroon esimerkiksi hyppäämällä taluttajan käden päälle, jolloin käsi menee alas ja taluttaja hämääntyy, ja poni nykäisee äkkiä itsensä irti. Tadaa, ja taas poni syömässä pellolla. Ikinä poni ei tallin lähipiiristä lähtenyt, ja osasi katsoa autotietä ylittäessään sopivan ajan jolloin liikennettä ei ollut. Ponia oli aivan turha lähteä hakemaan pellolta ilman parempaa ruokaa; eräänkin kerran pellon viereisellä urheilukentällä oli ollut liikuntatunti, ja eräs hevosia harrastava tyttö oli tokaissut vievänsä ponin tallille. Tyttö pääsi noin viiden metrin päähän, jonka jälkeen Puppe luimisti korviaan varoituksena. Tyttö jatkoi matkaansa, jolloin poni potkaisi tytön maahan ja ravasi muutaman askeleen kauemmas. Puppe muuten karkaili laitumeltakin, jossa sillä oli ruokaa yllin kyllin. Mikäs siinä, kerta se niin mukavaa on... Pupi on muuten ainoa shettis jonka tiedän pystyvän 24/7 laiduntamiseen. Yhtään kaviokuumetta ponilla ei noiden 25-26 vuoden aikana, jonka Kivareilla asusti, ollut. Puppe muuten asui nuo kaikki vuodet samassa tallissa, samassa karsinassa!

© äiti? 13-11-2005 aikaa, jolloin käytin vielä ratsastushousuja ja turvaliiviä. :) Tuossa vasemmalla asustelee muuten nykyään Koo, Pupen karsina on/oli perällä oikealla kurkistusluukulla varustettuna. En edes muista, että talli olisi tältä näyttänyt -nykyään seinätkin ovat erin väriset.

Äh, tästä postauksesta tulee täysin päätön ja hännätön, itkunsekaisin tunnelmin tätä kirjoittelen. Poni ei tosiaan kunnioittanut ihmistä muuta kuin ruuan tuojana. Tallilla kun ei tapana ollut, eikä ole vieläkään, päitsiä tarhassa pitää, jouduin aina pyydystämään ponin kauraämpärin kanssa. Kun poni tunki päänsä ämpäriin, piti äkkiä sujauttaa päitset korvien taa ja odottaa herran syömistä. Jos taas et saanut päitsiä ujutettua, nautiskeli herra kauransa ja käänsi takamuksensa -silloin piti hakea joku isompi ihminen ponin pyydystäjäksi. Jarruja ruunalla ei myöskään koskaan ollut, muistan eräätkin maastokerrat kun poni laukkasi allani, ja tajusin ison tien lähenevän. Tiellä ei silloin ollut edes pyörätietä, joten poni oli pysäytettävä nopeasti. Ketterästi loikkasin selästä alas ja tarrasin kaksin käsin ohjista kiinni. Satulaa en tosiaan tälläkään ponilla käyttänyt -etenkään maastoillessa...

©? vuosi 2004-6? Äiti pelkäsi ponia sen viimeiseen päivään saakka, ja piti ponia aina kiinni tiepätkät maastoon mennessä. Pahoittelen kuvan laaduttomuutta, luultavasti jollain puhelimella kuvattu.

Inhottavaa, ettei noilta ajoilta ole paljoakaan kuvia, vaikka äiti oli lähes aina mukana. Äiti tosiaan pelkäsi Puppea aivan hirveästi, eikä uskaltanut päästää minua yksin tallille. Pupen hoito jäi keväällä tai kesällä 2006, kun Koo ostettiin. Silloin minulla oli myös kaksi muuta ponitammaa hoidettavana, joista jossain muussa postauksessa lisää. Pupen hoito jäi siis muutamaksi vuodeksi, jolloin kävin vain pari kertaa katsomassa ponia. (tai lähinnä pyydystämässä sen uusille hoitajille ponia tarhasta...)

Vuodet vierivät, asia johti toiseen ja Koo muutti Kivariin -tallille, jossa Puppekin majaili. Pupella oli tuolloin vain yksi hoitaja, tai oikeastaan eräs nainen ja tämän lapsi, jotka hoitivat myös erästä toista Kivareiden ponia. Syynä tähän oli se, että poni oli selvästi rauhoittunut, kun koko ajan vaihtuvat pikkutytöt lakkasivat käymästä. Kirjailin nimeni Pupen hoitovuoroille, ja siitä se lähti. Hoidin ponia parhaimmillaan kuutena päivänä viikossa, samalla Koota 5-7 päivää. En enää ratsastanut ponilla, kerran taisin käydä selässä, mutta Pupu toimi yleisenä terapeuttina. Jos vitutti oikein kunnolla, upotin käteni ponin piiitkään karvaan ja halasin pienen ponin tuuheiden jouhien peittämää kaulaa.

Minusta ja poneista tuli jonkinsortin... kuuluisuuskolmikko, kun kävelimme pitkin kylää. Pupelle päitset ja juoksutusliina, Koolle narupäitset ja pitkä köysi, ja eikun menoksi. Hankalinta siinä oli, kun Pupi halusi mennä lujaa täysillä ravia!!, ja Koo taas löntysteli takana kuin mikäkin aivokuollut sonni. Asiaa tosin helpotti tuo juoksutusliina, antoi Pupen ravata eteenpäin, ja kun liina loppui, palasi poni ravilla takaisin, ja taas uudestaan eteenpäin.

Harjoittelimme ponin kanssa myös erilaisia temppuja; poni ehti oppia kumarruksen, lavan päälle nousemisen ja kavioiden ojentelut. Joinain iltoina kaivoin ponin valjaat esille, ja menin ohjasajamaan. Pupu oli aina niin innoissaan päästessään kävelylle, tai tekemään aivan mitä tahansa. Tuon työinnon kun saisin aivan kenelle tahansa hevoselle... Puppe oli myös äärettömän viisas, ja tajusi esimerkiksi pohkeenväistöt ohjasajaessa mielettömän nopeasti!

Tein Pupun kanssa tuon noin seitsemän kuukauden aikana paljon asioita, joita esimerkiksi Koon kanssa en koskaan ollut tehnyt -mutta myös aivan liian vähän, paljon jäi tekemättä. Emme päässeet koskaan yökävelylle, maahan menon opettaminen jäi kesken, olisin halunnut kokeilla niin paljon eri temppujen opettamista (koska poni oli sopivan kokoinen, eikä sillä kukaan ratsastanut tai tehnyt mitään, mitä nuo temput olisivat häirinneet) ja... olla sen kanssa enemmän, kauemman aikaa.

Se poni oli täydellinen. Poni isolla peellä, luonteeltaan aivan kuin Polle.

Ja sitten tuli se päivä, jota en koskaan halunnut kohdata. Kivareiden toinen poni meni täysin kolmijalkaiseksi ja sai lopetustuomion. Puppe lähtisi sillä samalla kerralla. Sain tiedon 14.6.2011 illalla, eläinlääkäri tulisi 16.6. Siinäkö se oli? Kaikki nämä vuodet vierivät silmissäni, enkä saanut sanaakaan sanotuksi. Lähdin tallille, silittelin ja halailin ponia, otin muutamat kuvat. Tulimme vielä isäni kanssa illemmasta tallille, puin ponille viimeistä kertaa nuo punamustat päitset (jotka olin alunperin ostanut Koolle, jolle ne olivat liian pienet) päähän. Syötin muutaman keksin jotka olin kaapista varastanut, halasin ponia, upotin viimeistä kertaa kasvoni ponin pitkään karvaan. Isä otti meistä kuvia. Avasin päitsien lukon, liu'utin niskahihnan korvien takaa ja suukotin ponia otsalle. Kävelin tarhalta talliin, vein päitset Koon tavaroiden luokse. Itkua pidätellen kävelin isän kanssa tallilta kotiin ja hautauduin sänkyyni peittojen sekaan. Ei se voinut olla totta.
Seuraavana päivänä menin tallille, näin Pupin ja Ronjan päitset heti oven vieressä. Se oli isku vasten kasvoja, jumalauta se oli totta.
Suurinpiirtein kuukausi sitten toin tallilta kotiin pestäväksi tavaroita, myös nuo Pupella päässä olleet punamustat päitset. Niiden ompeleissa oli ponin pitkiä karvoja, mustia ja valkoisia. Ja täällä ne odottavat seuraavaa käyttäjäänsä, yhtä iloista ja ihanaa pikkuponia.

Pahoitteluni, Blogger ei halunnut olla yhteistyössä kanssani ja kuvat saattavat pissiä. Postaus on joo pitkä, ja myös ainoa Pupesta, joten antakaa anteeksi. Jos nyt saisin päättää, en olisi koskaan halunnut Koota. Olisin halunnut jatkaa pikkuponiratsastajana, olisin halunnut harrastaa toisten poneilla. Enää se ei ole mahdollista, koska Koo ja hippeilyni -sekä kokoni.

Ei luoja, että ikävöinkään tuota ponia. Kiitos Puppe.

torstai 29. joulukuuta 2011

4. Sällin Möhömaha

Kolmas poni vasemmalta, tämä on nyt se lihavin ja... noh, paras.

Sällin Maila, eli Maila, Maili, Möhömaha, Maikki tai mikälie, on näistä neljästä periaatteessa uusin tuttu, periaatteessa taas ei. Luonteeltaan tamma on aivan ihana, kusettaja ja ihmisten syöjä, heittelee selästään tuon tuosta ja harrastaa rodeota. Kovasuinen, rakenteeltaan ennemminkin maasika kuin piensuokki, hankkari vaivaa tuo tuosta. Syö hiekkaa ja muita hevosia, sekä niitä ihmisiä. Ja silti niin täydellinen.

Tamma on elementissään maastomopona, koska ei harrasta minkäänsortin kyttäilyitä eikä stoppailuja. Rrrrrakastaa mennä lujaa, ja pysähtyy n. kilometrissä. (vertaa Koo, pysähtyy tallin pihassa) Selkä on ihanan leveä ja pehmeä, joten täydellisen miellyttävä ilman satulaa maastoiluun. Olkoonkin, että rodeoiden vuoksi joudun käyttämään kahvavyötä paremman tuen takia -säkää tai harjaa kun ei oikeastaan ole. Mailalta löytyy maastossa oikeastaan vain kaksi askellajia; mailapossupassi ja luja laukka jossa mausteena ihme hyppykoikkaloikat. Kentällä taas tammalta löytyy lähinnä ravi, laukannostot ovat...... hankalia. Maikki on muuten ainoa hevonen, joka on saanut minut tänä vuonna alas selästään -wohoo! Sekin oli käynnissä, kun tamma päätti vähän loikkia. <3 Hiekkaa maisteltuani hain kahvavyön ja matka jatkui.

Mailaan rakastumisesta saan syyttää ponin omistajaa, joka siis omistaa tallin jossa Papu vielä toistaiseksi asustelee. Sohvi kysyi minulle lainaan pikkuponia, eli Ruutia tai Kikkaa, että voisimme ratsastaa yhtä aikaa. Pikkuponit olivat käyneet sille päivälle jo pari terapiaa, joten Tanja ehdotti Mailaa. Sohvi minulta kysymättä vastasi sen sopivan, ja... siitä se lähti. Aiemmin olin siis vain katsellut ponia aidan tai karsinan seinän takaa, tietäen ponista tasan sen, että se on tallin vihatuin elukka. En muista ensimmäisestä ratsastuksesta mitään, taisin vain kauhistella jarrujen olemattomuutta ja sitä, että tamma vain juoksee lapa edellä ja mitään kontaktia ei saa mihinkään.

Maililla olen parin kerran mennyt kuolaimetta ja öh kahdesti? kaulanarulla, tamma toimii niillä aivan yhtä hyvin (eli huonosti) kuin täysillä vermeillä. Saa nähdä mitä käy, kun Papu vaihtaa tallia..

ps olen erittäin pahoillani kuvien... tylsyydestä, minulla ei ole mitään muita ratsastuskuvia kuin yllä esitellyt. Loput ja hienommat ovat Sohvilla, joka ei jaksanut lähettää minulle niitä -nyyhq.

tiistai 27. joulukuuta 2011

3. Papa-paparazzie

Jatketaan siis vasemmalta oikealle-järjestyksessä. (päässäni pyöri kaikki kenet_olen_tuntenut_pisimpään-järjestykset sun muut, mutta sekin olisi ollut väärin koska Koo on vasta toinen)

Ehkä kuvauksellisin hevonen, jonka tiedän. Ja mitään ehkä, kun on. Paparazzi, eli Papru, Papu, Pallo, Plääplööpiupau tai mikä lie ikinä onkaan, on Sofian poni jonka elämään minä kuulun lähinnä yleisenä orjana. Lähinnä siis kameramies, perseenhinkuttaja, puomien kantaja sekä apukäsipari kisoissa.

Papru on myös ehkä persoonallisin poni koskaan, nuutnuutnokkineen (ylivenyvä ylähuuli) ja värin vaihtamisineen. Luonteeltaan juuri sellainen kuin nuoren ponin pitääkin olla, kiinnostunut ja utelias.

Ja koska minä, on Papukin päässyt kokeilemaan hippihepan elämää. Sofia on välillä ahkerastikin harjoitellut kaulanaruratsasteluita, jossa se toimii välillä jopa hienosti! Lisäksi Paprulla on ratsasteltu kuolaimetta, mutta tallin tätien takia se on jäänyt vähäiseksi. Kaikinpuolin Papu on vallan hieno poni. :) Papru on kuusivuotias tilastoponi, väriltään lehmä, kisannut metriä ja helppoa beetä aluetasolla kait vissiin ehkä en tiedä.

P.S.

Paras kisatiimi koskaan.

maanantai 26. joulukuuta 2011

2. Ponny nummer ett.

Kenestä aloitetaan... Öäh pitkäaikaisin tuttuni, otsikkokuvasta vasemmanpuoleisin, poneista lihavin (okei, toisiksi lihavin) ja rumin.

Ein Caramell, lempinimeltään tuntematon. Tottelee kylläkin mm. nimiä Läski, Poni, Ihra, Ääliö, Karhu, Koo ja Hoo, ainakin jos mukana on esimerkiksi porkkanan pää tai kourallinen säilöheinää -ei, sitä ei pidetä nälässä vaikka siltä kuulostaakin. Poni ei osaa hirnua eikä höristä, vaan kuulostaa lähinnä lehmältä jonka kurkkua leikataan auki -eli erittäin kauniilta. Ehkä tarjoankin sitä huutamaan Stam1nan seuraavalle levylle kerta hevikanojakin on käytetty... Poni näyttää välillä oikeasti jopa söpöltäkin, lähinnä siis keski/lopputalvesta kun on vielä pitkä karva eikä reikiä siellä täällä ja tukkakin kadonnut. Ongelmaton ei tämä elukka ole, todellakaan. Kesäisin vaivaa kesäihottuma, talvisin puhkuri. Sen lisäksi korvienväliset ongelmat; pelkää lähes kaikkea, (joskin saatu siedätettyä näiden aikalailla tasan kuuden vuoden aikana vaikka mihin) ei mene traileriin, eikä ponia kiinnosta oikeastaan mikään muu kuin syöminen. On ponissa hyvätkin puolensa, se nimittäin on ehkä maailman paras talutusratsu, yleensäkin ponin taluttaminen on varsin mukavaa puuhaa, poni on täysin ongelmaton kengittää, raspata ja rokottaa, mutta klinikan pakkopilttuuseen ei kyllä mene muuta kuin vahvasti rauhoitettuna ja jos minä sen sinne talutan.

Kaikista ärsyttävin piirre tuossa elukassa ehdottomasti on tuo evvk-osuus. Ihan sama mitä yrität tehdä, ei kiinnosta. Välillä ponia saa motivoitua porkkananpaloilla, mutta siinäkin ongelmana on niiden antaminen; jos yrität harjoitella laukannostoja, et voi antaa sitä porkkanaa vauhdista selästäkäsin, vaan ponin pitää aina pysähtyä. Ja sitten poni tarjoaa sitä pysähtymistä -mutta ei maastossa. Siellä jarrut häviävät joskus kokonaan, joskus taas voit mennä kolmen tunnin reissun löysillä ohjilla ja tasan sitä vauhtia mitä itse haluat.

Inhoan esittelyn kirjoittamista. Mitäs vielä... Poni on kohta 16-vuotias, ja on ollut meidän omistuksessamme 10-vuotiaasta, eli kohta kuusi vuotta WOHOO. Niistä viimeisimmän vuoden olen hoitanut ponia lähes poikkeuksetta 7 päivää viikossa, sitä ennen kaksi vuotta viidesti ja noita ennen kolme vuotta kolme-neljä kertaa viikossa. Alkaa vähitellen tuo pärstä vituttamaan, etenkin kun poniahan ei minulle ostettu vaan siskolleni, joka vähitellen lopetti tallilla käymisen kokonaan ja nykyään asuu parinkymmenen kilometrin päässä. Onhan tuo välillä ihan mukava, ja muistoja ja kokemuksia on vaikka kuinka paljon, mutta... ei se vaan ole minun tyylinen poni.

Koo kulkee tällä hetkellä kuolaimetta (ja satulatta, kunnes saadaan tuo nykyinen myytyä ja uusi alle) ja toivottavasti keväästä alkaen kengättä, katsoo sitten mitä kaviot tykkäävät alkavasta treenistä. Poni on ikilaihdutuskuurilla, ei se vaan laihdu... Postauksessa kuvia ainoastaan vuosilta 2010-2011, koska en tiedä missä alkuaikojen kuvat sijaitsevat ja välikuvat ovat niin järkyttäviä, etten halua niitä nettiin laittaa. Läski on rodultaan suomalainen ratsuponi, (ox-nf) suurinpiirtein 146-säkäinen ja loikkaa ratana metriä. Kisattuna on westerniä aluetasolla, (trail, pleasure, horsemanship, reining) esteillä 80cm seuratasolla ja koulua heB seuratasolla. Ensi vuonna ponilla alkaa oikea treeni ensimmäistä kertaa elämässään, tavoitteena edes yksi puhdas 90cm rata.
Vaikka elukka onkin varsin vittumainen ja ärsyttävä, on se silti elämäni tärkein asia. Ainut, kenen vuoksi voin herätä kello 5:13, ja ainoa, kuka saa minut pois kotoa.

maanantai 19. joulukuuta 2011

1. Teretulemas Pöpilään!

Köhköh, olkoot tämä jonkin sortin esittely. Aloittakaamme blogista. Pitkään olen halunnut kirjoittaa (musiikki)elämäni ohella myös poniseikkailuistani, ja jonkin aikaa kehittelin mielessäni tätä -ulkoasua ja kaikkea. Lopputulos ei vastaa suunnitelmia, mikä ei kyllä ole mikään yllätys. En nimittäin koskaan onnistu visioissani; päässäni ne näyttävät varsin hienoilta ja mahtavilta, mutta paperille/näytölle/kennolle siirtäessäni palaan takaisin maan päälle, ja tajuan etten pystykkään siihen. Eniveis, blogin pääpaino on, yllätys yllätys, poneissa. Lähinnä noissa otsikkokuvan kolmessa ensimmäisessä, mutta myös vierailevia tähtösiä tullaan näkemään. Jokaisesta elämääni vaikuttaneesta kaviokkaasta tulee jossain vaiheessa elämääni tänne yhden postauksen esittely, en tiedä missä järjestyksessä, enkä milloin.

Minä, kirjoittaja... Olen kohta laillisesti mopoikäinen osa-aikahippityttö Pohjois-Pohjanmaalta, parisenkymmentä kilometriä Oulusta pohjoiseen. Elämääni väruttävät lähinnä musiikki, heppahippeily eli jonkinsortin luonnollisiin hevosmiestaitoihin perustuva hevostelu, valo- ja videokuvaus, hippeily ylipäätään, sekä pieni kaveriporukkani. (joista kaikki inhoavat toisiaan..) Hevostellut olen öh kait kahdeksan-yhdeksän vuotta, joista viimeiset kuusi meillä on ollut perheessä oma kaviokas, kolme vuotta olen heppahippeillyt ja viimeisen vuoden siltikin lähinnä lapannut paskaa ja kuvaillut. Tänä vuonna olen kavunnut ponin kyytiin ehkä parisenkymmentä kertaa, ja niistäkin suurimman osan joidenkin muiden hevosilla kuin tuolla omalla. Se toimittaakin tällä hetkellä lähinnä terapeutin virkaa, jonka luokse voi mennä suu mutrulla, rapsuttaa korvien välistä ja sen jälkeen lähteä suupielet korvissa.

Tämä välttäkööt tälle kertaa, alan kokoamaan ensimmäisestä elukasta kuvia ja postausta.

Ainiin, blogilla ei oikeasti ole mitään nimeä. En keksi mitään järkevää. Hipshei ja morjesta. Postauksen kuvat on muuten jotain superrandomkuvia, jotka hain äkkiä ulkoiselta jaja... laadussa ei kehumista ja seliseli. Viiden tunnin päästä reippaana aamutalliin -taas.