Maailman surkein hevosen hoitaja/haltija/omistaja täällä moi!

Olen raivona. Lievästi sanottuna. Kiehun. Vituttaa, kympillä. En tajua, miten yksi ihminen voi saada sanomisillaan näin surkean olon. Ensiksi kyseinen ihminen on voivotellut suoraan minulle, kuinka hevoseni on laihtunut. Dude, se on ollut tavoitteenani kolme vuotta -JES, vihdoin onnistuin! Ja kuulemma pitäisi antaa lisää heinää, kun se yöt pihalla viettäessään kuluttaa paljon energiaa. Ok, lisäheinitystä ei kuulemma tarvi kuin -15 vai oliko se -20 jälkeen. Jotain siihen suuntaan kuitenkin, täällä on ollut pahimmillaan -8. Sen hän jälkeen valittaa Veeralle hänen haettua ponin valmiiksi harjattavaksi sisälle, että kuinka Koo on niiiiin luuta ja nahkaa. Aha, just.
 Nyt kuitenkin kyseinen henkilö teki viimeisen temppunsa. Haukkui minut julkisesti, tallin vihkoon, johon siis kirjataan kaikki erityistoimenpiteet esim. loimituksen suhteen, ja miten aamu- ja iltatallit ovat sujuneet. Noh, nyt teksti alkaa "KARSU OLI KARANNUT". Kissan kokoisilla kirjaimilla, että kaikki varmasti huomaavat. Tämän jälkeen, yhä suurilla tikkukirjaimilla raapustaen siitä, kuinka ponini saa hirrrveän vähän heinää, eikä se nyt jumalauta saa niistä häkeistä mitään, ja tämän takia karkaa!!1

Argumenttini:
1) poni saa heinät maahan kolmesti päivässä. 4-5 siivua kerrallaan. Yhdessä paalissa on 8-10 siivua. Yksi paali painaa 10-12 kiloa. Tämä tekee keskimäärin 1,5 paalia, eli noin 14-18 kiloa päivässä. Tai jotain, tipuin laskukaavoista aikoja sitten. Kuitenkin, PALJON. Ponin strategiset mitat ovat n. 350kg ja n. 146cm.

2) ponilla on heinää 24/7 noissa häkeissä. Lataan ne 2-3 kertaa päivässä. Häkki vetää sisäänsä 3-5 siivua, muttei aina, koska joskus siellä on entisiä heiniä -apua, se ei saa niitä sieltä!!1 part II.

3) KUKAAN täysijärkinen ei voi sanoa allaolevaa kaakkia langan laihaksi, luunahkakasaksi, sairaalloisen laihaksi eikä nälässä pidetyksi. Kukaan. (tästä tulemme johtopäätökseen, että kyseinen henkilö ei välttämättä käy ihan täysillä)

Voi pientä nälässä pidettyä karvanaamaani. :(

Survon jossain välissä eilisen & tämän päivän kuvapläjäyksen, tullut taas suljinta hakattua kivasti.

Supertoimiva lauantaimaastoponi

Tai, noh, ainakin jarrut toimivat... Tosiaan, kävimme eilen Veeran, ja osan matkaa Sohvinkin kanssa samoilemassa Virpiniemi-Isoniemi-metsiköissä. Matkaan lähdimme kahden jälkeen, ja takaisin tallilla olimme vähän ennen puoli kuutta.

 Tallille päästyäni, ensin pestyäni ja rei'itettyäni hackamorejen nahkaosat, odottikin pouni jo hoitopaikalla loimetta, Veeran haettua senkin jo sisälle ja sipaistua harjalla. Vähän lisäharjausta, jonka jälkeen aloin mallailemaan ponille suitsia päähän. Irroitin noista mustista melkein-nähneet-laadun (10e 2010 tai 11 Kunkkareista, ostin tosiaan sileiden "nahka"ohjien takia) tee-se-itse-sidepullosan, ja aloin reikäämään poskihihnoihin lisäreikiä saadakseni hackamoret tarpeeksi korkealle. Päävermeet värkättyäni heitin ponille huovan ja loimivyön kyytiin, kuskille kamat päälle ja menoksi. Päätimme kirmata metsien kautti Virpiniemeen pyörätiereitin sijaan, ja jouduimmekin jo ensimmäisellä metsätiellä ravaamaan saadaksemme Koota edes vähän hereille. Ei toiminut, ei. Käsistä karkaavasta ruutitynnyristä oli tullut eteenpäinpotkittava vanha ruuna! Ravuriravasimme ja laukkasimme oikeastaan kaikki metsäosuudet, yksi n. 30-senttinen puunrunkokin loikattiin yli. Käynnillä poni olisi voinut jäädä vaikka kolmen kilometrin päähän Velmusta, mutta ravissa ja laukassa se mieluusti kyllä kulki melkeinmustanhevosen häntäkarvoihin koskien. Selvitimme tiemme Virpiniemeen, josta nappasimme mukaan Sohvin ja Paprun. Veera ravasi Velmulla edellä hiittilenkin takakulmaa, ponien laukatessa pysyäkseen perässä. Oli ehkä hieman, öh, turvaton olo, kun ponit vähän yrittivät lähteä kilpasille, mutta melkeinsievästi ne kuitenkin pysähtyivät kääntymiskohtaan. Hiittilenkiltä siis kinttupoluille, upottavahiekkapolulle, ja etsimme tiemme hiekkakuopille. Sieltä S & P lähtivätkin aikalailla samantien, seuraavan päivän kisojen takia. Minä ja Veera uljaine ratsuinemme jäimme kiipeilemään pariksi kertaa kasat, kunnes päätimme suunnata Isoniementien toiselle puolen. Siellä seikkailtuamme ja taas mäkiä kiivettyämme lähdimme kotiinmenomatkalle erinäisten ylimääräisten lenkkien kera, vähän ikäänkuin eksyttyämme. Välissä hyppäsin alas selästä ja talutin pounia, ei ole ihan maailman paras idea lähteä useamman viikon ratsastustauon jälkeen kolmen tunnin maastoon... Noissa metsissä olen tosiaan kahdeksisen vuotta pyörinyt, mutta viime aikoina polkuja ja teitä on katkottu äärimmäisen ärsyttävillä autoteillä. Noh, löysimme kuitenkin takaisin hiittilenkille, jonka Veera kävi vielä kiertämässä minun kiertäessä lyhyempää reittiä. Pyörätietä pitkin takaisin tallille, ponilta varusteet pois ja hoitopaikalle hetkeksi seisomaan. Värkätessäni suitsien kanssa jo kauemman aikaa, aloin miettimään, onkohan poni vielä siinä mihin sen jätin. Kävelin käytävälle, ja ei, karvakasaa ei näkynyt. Samantien kuulin tallin omistajan miehen ja tyttären huudahduksen "Kaaarsuuuuu", ja riensin pihalle. Siinä se pallero käveli verkkaiseen tahtiin tallin oven edessä. Vein ponin laitumelle, ja jatkoin varusteiden laittoa. Ensimmäinen kerta kahteen vuoteen, kun se tuosta käytävältä karkaa...
 Illalla kävin vielä erään marsun poisnukuttua (ja siitä lisää toisessa blogissa, kunhan sen kerkeän kirjoittaa) kävimme vielä Veeran kanssa ruokkimassa pounin ja kokeilemassa sille juoksutusvyötä -sekin hiihtoratsastusta varten, saa rintaremmin narut pysymään ylhäällä niiden yhdistyttyä liinoihin, joissa suksijat/pulkkailijat roikkuvat.

Jossain välissä kiusasin kuolemaatekevää Samperoani, ja otin nämä loisto-otokset vähän värittämään postausta. Vaan mihin on kadonnut se kuumuva, kiitolaukkaava ja hallinnasta riistäytyvä poni, jonka kanssa toivoi, että selviäisi joka maaston hengissä. Nyt toiveena oli, että pääsisimme joskus takaisin tallille...

Tänään käyn palauttelevan käyntihölkkälenkin, ja ainakin maanantaista perjantaihin poni on taas kevyellä liikutuksella. (Mutta liikkeessä! Hyi minua.) Katsoo sitten viikonloppuna, ja syyslomana, kuinka tuota jaksaa rääkätä...

Videopostaus!

Vau, historiallinen hetki pöpilän... historiassa? Elieli, toissapäivänä kävin tosiaan leikkimässä pounin kanssa kentällä, ai että se oli niin kiva etten halua pitkään aikaan tehdä mitään, koska se ei kuitenkaan onnistu. Otimme lähetyksiä puomeille, niiden väliin sekä tötteröille, peruutuksia ja suoraan eteenpäin liikkumisia niin, etten itse liiku ja öäh... temppuja. Aloittelimme minkälie-crunchin vai mikä olikaan harjoittelua. Siis niin, että ponilla on etujalat edessä tasan, takajalat rungon alla tasan ja poni kuikistaa päällä etujalkojen välistä. Tähän malliin siis. Pitää kylläkin alkaa vahvistamaan kosketuskeppiä, ettei tarvi itse kyykkiä. Eikä houkutella. Niin, ja opettaa kaakkimus liikuttamaan sorkkiaan käskystä.
 Eilen poni lomaili, tosin kävin juoksemassa pitkin laidunta pariin otteeseen.
 Tänään aamulla aamuheinäannosta viedessäni pouni päättikin jouduttaa töihin menoani, karaten viereiselle pellolle. Vein heinäverkon roikkumaan puuhun, blokkasin pyörällä kulkureitin laidunpellolta tarhojen --> muiden hevosten luo, ja lähetin palleron tarhaan. Hihi, sinne se sipsutteli sievästi sorkillaan. Tui. Ja jäi portille kerjäämään ruokaa. Piti käydä näyttämässä heinäverkon paikka, ettei se ihan kuovi laitumen pintaa rikki. Illasta tosiaan Sohvi kävi pitkästä aikaa liikuttamassa Koon, ai että oli kiva katsoa tuota rentoa liikkumista pitkin ohjin. Saa tulla toistekin vierailulle. ;)

 Huomenna hackamoret testiin ja kokoonpanolla minä-Koo, Sohvi-Papdu & Veera-Velmu metsäilemään. Saa nähdä kuinka moni tulee hengissä takaisin, ja miten poni jaksaa lomailujen jälkeen...

Kuulumiset osat 2/3

Sain vihdoin joku aika sitten eräät kuvat herra Sylbertistä, joten voin nyt survoa koko postauksen täyteen kuvia tuosta ihanasta punaisesta ruunahevoisesta. Tsyp on siis parannuttanut koipensa ja aloittanut treenauksen uudelleen, ja aloittelee ilmeisesti ensi vuoden puolella taas kilpailemisen. Ponin paranteluvaiheissa kävimme ihanilla maastakäsinkävelyillä, ai jeesus että tykkään tuosta kirahvista edelleen! Valitettavasti ponin vuokraus ilmeisesti loppui, mutta... näänpähän edes sitä kun edelleen samassa tallissa asuu. Veeralle suurkiitos osasta kuvista! Syystä että kyseistä ponia tuskin tullaan pahemmin enää blogissa käsittelemään, pidän oikeutettuna oksentaa tänne kasoittain kuvia.

♥

Lassin kuulumispostaus tulee kunhan ehdin sen kirjoittaa, tälle ponille sentään on tapahtunut asioita, ja kuviakin on köh kiitettävästi... Koosta sen verran, että alkaa ilmeisesti pallerolla ikä ja käyttö vähitellen näkyä kropassa. Se on mysteeriontuillut oikeaa etusta muutamaan otteeseen tälle kesälle/syksylle, aina päivän-pari kerrallaan. Nyt viime viikolla? se kuitenkin liikkui epäpuhtaasti pari päivää ravissa, oli sen jälkeen hieman haluton liikkumaan jonkin aikaa, ja nyt sillä kyllä virtaa riittäisi, mutta jalan liikerata ei vieläkään ole vasemman veroinen. Osteopaattia metsästelemme, veikkaan selkä/rintarangan lukkiutumaa mutta mistään ei tosiaan ole vielä mitään varmuutta. Poni on nyt hieman kevennetyllä liikunnalla ainakin tämän talven, tarkoittaen lähinnä siis esteiden poisjättöä, vaikka tuo osteopatia auttaisikin ja vika olisi muualla kuin jaloissa. Kuinka niin hysteerinen? Ponille tulee myös ensi viikolla omat hackamoret, niin pääsee mukavemmin hiihtoratsastelemaan. Tuo kun tuppaa hieman kuumahtamaan, kun perässä on joku suksilla, (oppinut, että silloin muuten laukataan -ja LUJAA!) eikä täten ole kaikilla kuskeilla aina ihan hanskassa naruriimulla tai sidepulleilla, ja minäkin haluan kuitenkin välillä olla myös suksilla. Onneksi löysin hyvinkin edulliset, laadukkaat lyhytvartiset & topatut hackamoret aivan lähistöltä. Niin tosiaan, kotiutuvat siskolle kaupunkiin ensi viikolla, saa nähdä milloin tänne saakka kulkeutuvat -vaan eipä niillä kiirettä ole, kun lumet tulevat hyvällä tuurilla joulukuuksi...

Ja sen verran pakko paljastaa, että voi olla mahdollista, että blogi kokee hyvin onnellisen ja odotetun perheenlisäyksen, tai itse asiassa kaksi. Ja koska näiden kanssa tulisin viettämään aikaa, ja oikeasti tekemään asioita enemmänkin, voi olla, että myös postaustahti hyppäisi tähtitieteellisiin lukemiin.

Ai niin joo, piti vielä yhdestä asiasta kirjoittaa. Olin... viime-toissa viikolla? eräällä koulutuksella, joku eläimet hyvinvointina etc tyyppinen. Siis terapiaeläimet, sekä fyysiseen että henkiseen terapiaan. Siellä sitten luentoa piti mm. eräs EASEL-kouluttaja, ja aaaaa rakastuin tuohon ajatusmaailmaan! Luento antoi oikeasti ajateltavaa, ja tunsin ihan järkyttävän piston omatunnossani siinä penkillä istuessani. Siitä lähtien Koon elämisen kanssa on tehty tähän mennessä jo muutamia muutoksia:

•  Jos poni ei itse tule luokseni, en lähde jahtaamaan sitä, enkä houkuttele herkuilla. Siinä vaiheessa kaivaudun syvemmälle itseeni, ja mietin, mikä asenteessani ja olemuksessani on väärin, ettei poni halua olla kanssani.
•  Jos poni ei "toimi" ratsastettaessa, hyppäämme kolme askelta taaksepäin ja aloitamme koko treenin alusta.
•  Ponia ei tulla kiihdyttämään "punaiselle alueelle", vaan se pysyy sinisellä, ("lepo", kaikki ponille/ihmiselle/mille vain hyvinkin tuttu ja turvallinen asia) voi käydä keltaisella ("työskentely", hevonen vaatii lähinnä itse itseltään lisää ihmisen kehotettua/pyydettyä [ei pakotettua] asiaa, muttei kiihdy, stressaannu tai halua pois paikalta) ja ehdottomasti korkeintaan kokeilemassa keltaisen ja punaisen rajan sijaintia.
•  En enää oio teitä nopeammalla tavalla, esimerkiksi makupaloilla houkuttelemalla/"kirittämällä", (esim. ponin saaminen seuraamaan reippaammin/lähempänä minua) vaan pyrin saamaan ponille itselleen motivaatiota harjoitella, ja saada mielentilan molemmille sellaiseksi, ettei kumpikaan pyri poistumaan paikalta.
•  Lopetamme harjoituksen tasan siihen hetkeen, kun harjoiteltu asia on sujunut hyvin. En enää kokeile "jos vielä kerran..", koska se tulee kostautumaan -ja siitä taas ei kukaan hyödy eikä opi mitään.
• Ja se kamalin... En hermostu. Ehdottomasti ärsyttävin piirre minussa. Mieluummin jätän ponin seisomaan siihen paikkaan, käyn juoksemassa kierroksen, ja jatkan sen jälkeen harjoitusta, ennen kuin alan syyttelemään ponia. Ehkä kamalinta koskaan. Olen nähnyt miten poni toimii esim. Sohvin alla, kuvittelen, että totta helvetissä mäkin nyt sen saan noin liikkumaan! ja... joopa joo. Yritän, en osaa, syytän ponia, hermostun, ja sen jälkeen mikään ei onnistu.

Näiden kirjoittaminen julkisesti on oikeasti ehkä tärkeintä koskaan, koska nyt kaikki (:DD) ovat nähneet nämä, enkä voi täten lipsua!

Tjooh, näihin kuviin ja tunnelmiin tällä kertaa, olen taas tämän viikonlopun vastuussa Koon lisäksi Lassistakin, joten pitänee lähteä valjastamaan viimeisenä mainittu ja körryytellä pitkin metsiä.