Hevosen omistajuus -haaste

Raipe heitti minua mukavalla haasteella, jonka tekeminen onnistuu nytkin kun tallillakäynti on ollut aika vähäistä.

Haasteen tehtävinä oli valita neljä kuvaa, jotka kuvaavat sanoja luottamus, onnistuminen, epäonnistuminen ja todellisuus, sekä viidenneksi vapaavalintainen kuva siihen sopivalla sanalla. Ja tietenkin viiden henkilön haastaminen.

Luottamus.

Olisin voinut tunkea tähän minkä tahansa kliseisen laukataan-kaulanarulla-pitkin-metsiä -kuvan, mutta kun Koon kanssa luottamus on kaikkea muutakin kuin sitä, että tiedän sen jarrujen toimivan. (koska olen vahvistanut sitä satoja ja satoja kertoja) Ja yleensä ratinkin. Voin luottaa Koohon. Että se ei tee yhdellekään lapselle, koiralle, kissalle, tai ylipäätään yhtään kenellekään mitään pahaa ellei siihen ole oikeaa syytä. Että se tilanteen vaatiessa liimaa kavionsa maahan ja pysyy tasan sillä paikalla mihin sen asetan, kunnes saan muut tekijät haltuun ja kuntoon. Että sen kanssa on kenen tai minkä tahansa turvallista tutustua hevosiin, hoitoon, ratsastukseen, mihin vaan. Ja että ponikin voi luottaa minuun, siihen etten koskaan satuta sitä tahallani, että kuuntelen poninkin mielipiteitä eikä sen tarvi enää koskaan vaihtaa omistajaa.

Onnistuminen.

Tämä olikin sitten hankalin. Ihan vain siksi, että koen onnistuneeni Koon kanssa. Ihan ylipäätään, koko kokemus ja matka on ollut varsin onnistunut. Olen onnistunut saamaan ponin kuorestaan, ja siitä kehkeytynyt villiponikin on nykyään taltutettu. Ei ole tilannetta jossa olisin tuntenut onnistumista suurimmillaan, ei ole sanaa parhaiten tarkoittavaa kuvaa. Mutta ehkä tuolla EASEL-kurssilla demoillessamme tajusin sen, että ihan oikeasti olen onnistunut tämän ponin kanssa. Että meistä on ihan oikeasti tullut jotain, jotain hyvää.

Epäonnistuminen.

Tästä en voi muuta sanoa, kuin että jos hevosesi muuttuu radikaalisti huonompaan suuntaan muuton yhteydessä, vaihda tallia. Jos hevosesi on päivästä toiseen tyytymätön mennessäsi tallille, vaihda tallia. Jos maailman kiltein hevosesi potkaisee toiselta jalkaan murtuman, vaihda nyt herranjumala sitä tallia. Kunpa olisinkin kuunnellut ponia paremmin. Nyt olemme paikassa, jonka pitäjä sanoi ettei ole koskaan nähnyt näin rauhallista, kilttiä ja luottavaista hevosta. Kuulostaa ihan siltä Koolta jonka olen vuosikymmenen tuntenut, mutta oli kadoksissa pari kuukautta.

Todellisuus.

Meidän(kin) tapauksessa kesäihottuma, jonka muistamiseen ei tähän aikaan vuodesta tarvi kyllä muistutteluja, on vain yksi niistä murhekryyneistä ja harmaiden hiuksien aiheuttajista. Niin paljon huolta, murhetta, stressiä ja ahdistusta tästä poninpidosta tulee. Sitten kaiken itkun keskeltä taivas selkenee, yhden päivän ajan kaikki on hyvin. Tallilta lähtee hyvällä mielellä, kaikki tuntuu sujuvan, ja taas hetken puhumme täysin samaa kieltä. Ja sillä yhdellä onnistuneella jaksaa aivan mahdottoman pitkälle.

Mahdollisuus.

Koon pito on niin mahdollistanut kuin estänytkin kaikenlaista poneilua. Ihan ensinnäkin tapasin netin ja erittäin oleellisesti Koon kautta aivan loistavan sakin ihmisiä -muiden muuassa sellaisen, jonka olin tuntenut netin kautta ehkä kuuden vuoden ajan, en koskaan tavannut, ja silti pystyin jättämään ponin hänen hoidettavakseen tunnin "perehdytyksen" jälkeen. Niin, ja Lauran, joka oli viimeisen vajaan vuoden verran aivan uskomattoman korvaamaton lisä tiimiimme -meillä on ikävä sinua! Olen tavannut hevosia, joihin tuskin olisin törmännyt jos en olisi siirtänyt ponia näiden hevosten kanssa samoille talleille. Viimeisimpinä, ja ehkä myös hevoshistoriani tärkeimpinä, Mailan uudelleennäkeminen sekä Sandraan tutustuminen. 

Olipas harvinaisen supermukava haaste! Olisin voinut tarinoida ties miten paljon jokaiseen, vaikka alkuperäinen tarkoitus oli kaiketi vain laittaa kuvat ja niille sanat? 

Haastan tähän ponin virallisen omistajan, (joka saa puolestani kertoa vaikka koirien omistamisesta jos ei ponista halua tarinoida) Sofian, Pauliinan, Anun sekä Minnan.

Hei me muutettiin taas...

Niin se koira muutti Porvooseen lauantaina, vanhempani jatkoivat suoraan matkaa Espooseen ja palasivat sieltä tänne itään maanantaina. Sunnuntaina kävimme Minkan kanssa Koolle uutta paikkaa, ja kun asiat näyttivät olevan mallillaan, varasin paikan ja ilmoitin että tullaan kunhan saamme kyydin. Eilen haimme trailerin lainaan ja maailman paras iskä veti ponit toiselle puolelle kaupunkia. Siina ja Koo muuttivat eri talleihin, "naapureiksi" kylläkin vaikka välimatkaa on useampi sata metriä.

Siina lastattiin ensiksi, ja varsan ollessa kyydissä Koo kipitti taas lähettämällä kyytiin -ei ensimmäisellä, eikä toisellakaan, mutta muistaakseni kolmannella yrityksellä. Muutamaan minuuttiin kuitenkin. Kaksi autoa a-i-v-a-n täynnä lähdimme matkaan, Minka ja iskä vetoautolla sekä minä Minkan autoa ajaen, äiti vieressä Koon satula sylissä istuen... 

Ajelimme Siinan nykyisen kodin pihaan, jossa purimme ponit ja lähdin taluttelemaan Koota kohti uutta osoitettaan. Vähän oli ihmeissään että minne kaveri jäi, alkumatkasta oli vähän jännää kävellä uusissa maisemissa mutta koko matkan poni tallusti löysällä narulla. Tajuttuaan, että peltojahan ne vain ovatkin, poni yritti vain syödä ojien varresta koko ajan. Uudelle pihatolle päästyämme otin ponilta suojat jalasta ja talutin uuteen tarhaan uusien kavereiden luo. Ruuna tuli heti tutustumaan poniin tamman katsellessa taka-alalla, hetken hännystettyään ruuna jätti ponin syömään tarhan takareunalle. Vähitellen tamma käveli kohti ponia, kävi moikkaamassa ja palasi etualalle, ja vähän sen jälkeen Koo söi muiden lähettyvillä kasoista. Illan jatkuessa ruunat bongattiin jo syömästä samalta kasalta ja vähän rapsuttelemassakin. Ruuna asuu yöt karsinassa, ja tallinpitäjä sanoi että oli vähän ongelmaa saada riimua päähän kun ruuna olisi halunnut jäädä Koon kanssa hengailemaan. 

Tänään tallille mentyäni oli vastassa täysin rauhallinen lauma, Koo tuli verkoltaan kiltisti mukanani hoidettavaksi ja seisoi naru maassa paikoillaan harjauksen ajan -ei todellakaan mitään edellismuuton ensimmäisten viikkojen skitsoamista, vaan juuri se sama poni millainen Koosta Takkulassa muovaantui. Kävimme kentällekin tutustumassa, Koo kävi testaamassa pohjan piehtaroiden ja totesi sen sopivasti karvaan tarttuvaksi, ja vähän temppuilimme sekä juttelimme tallinpitäjän kanssa. Viikonloppuna lähdemme luultavasti porukalla maastoon, jes, edellisestä ryhmämaastosta onkin aikaa monta kuukautta!

Aamulla tuli minulle viesti kertoen että yö oli mennyt hyvin, ja illemmalla äidillekin oli lähetetty viesti kertoillen ponin kuulumisia.

... eikä kaduta.

Matalapainetta ja pakkasta

Huh, miten onkin taas aikaa vierähtänyt edellisestä kirjoittelusta. Tähän vajaaseen kuukauteen onkin mahtunut kaikenlaista.

Helpointa lienee taas aloittaa kesäihottumakuulumisilla; poni oli vallan loistavassa kunnossa aiempaan verrattuna, ja jätinkin elelemään loimetta melkein viikoksi yöpakkasten saavuttua. Iltana eräänä menin tallille ja vastassa oli häntää sekä harjaa hangannut poni, joten kiikutimme pikapikaa Minkan kanssa ponin Pioneer-pesulle, läträsimme Bye Bye Itch-lotionia ja takaisin pukujen sisään turvasta häntään. Onneksi tilanne saatiin hallintaan, nyt on puolet jouhista kaulan puolivälistä lähtenyt mutta naama jo lähes täydessä karvassaan.

Poni on päässyt pitkästä aikaa leikkimään lastenponia, kun Minkan eskari-ikäinen pikkusisko kävi pari viikkoa sitten maanantaina Koolla ratsastelemassa. Alkukankeuksien jälkeen Mandy olisi halunnut vain ravata pitkin kenttää, eikä Minka saanut enää taluttaakaan. Koo kipitti vain kerran luokseni, muuten meni kiltisti sinne minne pikkukuski ohjasi. Puolisen tuntia jaksoivat keskittyä toisiinsa, jonka jälkeen ratsukko ohjattiin pois kentältä ja poni sai ansaitun palkkansa.

Muuten poni on saanut elellä melko rennosti, joitain kävelylenkkejä olemme käyneet ja Minka ja Jutta ovat ratsastelleet muutaman kerran. Tähän väliin on mahtunut Oulu-reissukin, jolloin vietin neljä yötä vanhempieni luona, ajoin satoja kilometrejä ihanalla autollani sekä vein koirani sterilisoitavaksi. Loppu"loma" menikin Yodan kanssa sängyllä maatessa ja Frendejä Netflixistä maratoonaten, pieni koira oli kovin kipeänä mutta sylihoito selvästi auttoi.

Oulu-turneelle mahtui myös kierros Lapin puolella Jessiä ja laumaansa moikatessa. Pikku-Viola oli kasvanut aivan mahdottomasti! Jessi toteutti edelliskertaisen uhkauksensa ja tyyräsi minut Vienan kyytiin. Miten voikin puolisiskokset olla niin samanlaisia. Jos olisin sulkenut silmät, olisin voinut väittää olevani Mailan kyydissä. Kiireinen mutta tasainen käynti, villinä pyörivät propellikorvat, lyhyt kaula, ja tunne, että alla oleva ruutitynnyri voisi räjähtää hetkenä minä hyvänsä, mutta luotto siihen, ettei se oikeasti mihinkään lähde. 

Kaiken kruunasi kuitenkin maastoreissu, jossa minä sain ratsukseni Maisan ja Jessi fillarin. Jes-tas mitä ravia pieni karvapallo kirmasi! Ja tarpeeksi innostettuamme Maisa laukkasikin, ensimmäistä kertaa ratsastajan kanssa. Tajuttuaan, että tuokin askellaji on aivan sallittu, poni ei olisi enää muuten edennytkään. Ennen laukannostojen onnistumista sitä yrittäessämme poni heittikin päänsä polviin ja hidasti vauhtia huomattavasti, jolloin löysin itseni ponin edestä kyljellään. Hups. Muuten tuo laukkamaasto oli kyllä varsin onnistunut, vatsalihakset aivan hellänä -nauramisesta lähinnä.

Oulusta Porvoolaistuttuani Koon ja Siinan ohjattu toiminta on ollut lähinnä temppuilua, Siina onkin edennyt makuullemeno-opettelun kanssa huikeasti ja Koon kanssa onnistuu pallon syöttely! Niin, ja olemme käyneet joitain kertoja Siinaa ajamassa ilman tallin ravitytön tukea, Koo on ollut mukana hinauksessa ja varsa kulkenut reippaana edellä.

Matalapaine liittyy erittäin hyvin vahvasti ponielämään, mutta asioita mietittyäni (niin, tätä postausta olen kirjoitellut nyt viikon...) lienee järkevintä jättää kirjottelun myöhemmälle. Pääpiirteittäin tilanne on kuitenkin se, että irtisanoimme Koon (ja Siinan, jolle on jo varmistunut uusi koti) pihattopaikan, ahdistus on erittäin hyvin suurta eikä uudesta paikasta ole mitään varmuutta.

Nyt odottelen parhaimmillaan asuntoautolähetystä Oulusta, joka sisältää (vanhempieni lisäksi) mm. koirani, josta tulee myös porvoolainen. Tätä päivää on kyllä odotettu, ja tuota ilopilleriä ollut aivan järjetön ikävä!