Koolla on väliä

Viheltele vaan, mutta en kyllä tuu talliin.

Koo on päättänyt, ettei arkeni, saatika arjen täyttävät ponit, enää olekaan tasaisen tylsiä -ja todellakin pitänyt huolen siitä! Sunnuntaisen karkureissun jälkeen mietin, että niinköhän poni on nyt päässyt baanattamisen makuun ja lähtee heti tilaisuuden tullen kylille. Maanantaina kannoin harjalaatikon mukanani pihalle ja otin ponin päitsitettynä tarhan ulkopuolelle. Koon seistessä varsin nätisti, ja päitsien ollessa tiellä, heitin päitset harjalaatikkoon jatkaen harjailuja. Siinä se seisoi, pihalle tippuneita korsia hamuten, ilman pienintäkään lähdenpäs-tästä-hiippailemaan -yritystä.

Eilen palasivat lumet tännekin, johan sitä oltiinkin peilijäillä liukasteltu ja kentän sulamista odoteltu. Lumimyräkän mukana saapui jäätävä tuuli, joka pyöritteli ja pöllytti hiutaleita tehden toisinaan näkyvyyden varsin surkeaksi. Päädyin kuitenkin ottamaan kameran mukaani huonosta säästä huolimatta, mutta olin ensimmäisen terapian jälkeen ihan hakoteillä seuraavien aikatauluista sekä ratsuista, varustaen yhden hevosen sekä odotellen puolisen tuntia turhaan, ja pitäen yhtä Koota turhan kauan pihalla. Onneksi päivä oli perumisista johtuen oikeasti varsin kiireetön eikä täten mitään vahinkoa tapahtunut, mitä nyt Koon lumimyräkkäkuvauksiin oli käytettävissä aikaa kymmenen minuuttia. Se kuluukin helposti, jos poni lähtee seikkailulle!

Vasen kuva otettu juuri ennen ponin omatoimista lenkkiä, oikealla masentunut poni kun olin niiiiin tylsä ja vihelsin onnessaan kirmailevan ponin takaisin. Voi raukkaa. Reissu ei tosiaan ollut pitkä, eikä poni tällä kertaa ilmaissut mitenkään kiinnostusta naapuritonttiin ja sen asukkeihin -kävi vain kiipeilemässä pikkumäen ja kokeilemassa josko saisi tammojen paalista syötyä aidan läpi. Ei yltänyt. Hipsimme ravaten talliin, jossa kiireellä koitin siistiä ponia vähän edustavammaksi. Kiireellä ja kiireellä, vartin yli neljä kävin kysymässä että onko neljän asiakas tulossa... Tulihan hän, oli kuulemma moottoritie aivan tukossa kelin aiheuttamien kolareiden vuoksi.

"Paikka" itelles.

Terapian aikana sää selkeni ja aurinko alkoi näyttäytymään, mitä nyt vähän tuuli puuskittain. Palattuamme tallille poni sai palkan, varusteet pois ja toisen kuivaamis-puhdistus -operaation. Naruriimu päähän, leipiä ja kamera kouraan ja suunta kentän taakse metsäpoluille. Alla olevat kuvat on muuten otettu samassa paikassa kuin tässä postauksessa olevat.

Pienen kuvaussession jälkeen saimme vihdoin aikaiseksi jatkaa porukoille kärryponi-operaatiota. Kyllä se tästä, nyt mentiin jo aimo askel eteenpäin! Aluksi kärryt olivat hui-kamala-ihan-hirveät ja aiheutti pörisemistä ja pyrähtelyjä, mutta harjoitukset loppuivat siihen, kun poni käveli rentona kavalettipalikoiden päälle nostettujen aisojen väliin, pysyi siinä ja poistui luvan saatuaan. Tämä tosin vielä etuperin, mutta eiköhän reipas ruuna niihin vielä joku päivä peruuta. Kärryjä paikoilleen viedessäni tosin kävi ei-niin-mukava tapahtuma, kun kärryt muiden viereen työnnettyäni nostin ne ylös, käännyin, ja seuraavaksi sainkin jo aisasta päähäni. Au. Vapaana perässä tullut Koo oli onneksi sen verran kaukana, etteivät kärryt osuneet siihen, mutta melkoisen lähdön otti.

Mustia ja punaisia moikkaamassa

Kuvat tätä lukuunottamatta Jessin ottamia, jolle suurkiitokset niin kuvista kuin muutenkin mahtavasta päivästä!

Eilisen vietin Jessin ja laumansa luona, kuten perjantaina mainitsinkin. Pari kuukautta oli jo ehtinyt hurahtaa edellisestä käynnistä, ja tällä kertaa olin liikenteessä alkumatkan linja-autolla -etelässä osaan kyllä moisia käyttää, mutta kotiseudulla ei tule pahemmin busseilla ajeltua, eikä varsinkaan lähdettyä tästä ylöspäin. Puolen päivän aikaan olimme selvinneet perille, tällä kertaa ei tullut edes rekkoja vastaan! Portilta katseli taas tutun blondin naama, eikä aikaakaan kun Nestakin näyttäytyi puiden takaa. Tarhaan mentyämme ei enää ollutkaan kolmea hevosta tunkemassa turpiaan naamaani ja maistelemassa hiuksia, huomattavasti vähemmällä uteliaisuudella varustettuja olivat. Molempien ympärillä pyörivät kyllä, siirtelemässä itseään parempaan kohtaan rapsutettavaksi. Kohta olikin lauma rautiaita ja mustanlaisia vaihtuneet kasaksi harmaita karvakorvia irtokarvoja ja hilsettä pintaan rapattuamme. Hups, näistä piti vielä samana päivänä ottaa edustavia kuvia... Ensimmäisenä tarhasta mukaan lähti Viena, vaikka muutkin tammat meinasivat että meidän mukana olisi mukavempaa kuin tarhassa. Tai ehkä Vilma ja Maisa haaveilivat heinäpaalille pääsystä ennemmin... Mutta jos Vienalta kysytään, ei meillä pidemmän päälle ollut mukavaa ohjelmaa tiedossa. Putte pääsi, tai joutui, harjattavaksi pidemmän kaavan mukaan -kaikki oli hyvin kun kyhnyteltiin Furmiksella ja kumisualla kutiavia kohtia, loppua kohden alkoi kyllästyttää pehmeillä harjoilla sipsuttelu ja lopullisesti mitta täyttyi karvankiillotussuihkeen kanssa. Saatoin ehkä rapata oman puoleni hevosesta pohjaa myöten varsin... valkoiseksi. Sen kuvattavan puolen vieläpä. Taikatemppuja siihen vaadittiin, että alkoi taas punainen turkki kuultaa läpi, vaan kuvista ei ehkä arvaisi että moinen operaatio läpikäytiin. Jessin käydessä vaihtamassa asun vähemmänkarvaiseen kävimme Vienan kanssa käveleskelemässä. Tai ehkä ennemmin Viena kävelytti minua pitkin tonttia, varsin mailamaisesti päätti että nyt muuten lähdettiin poroja katsomaan, ja sinne se meni. Siinä missä viimeksi sai maanitella tammaa kauemmas pihatolta, nyt kipitin kikattaen pienen punaisen tutkimusmatkailijan perässä. Muutaman kierroksen kävimme tielläkin pyörähtämässä, pois päin hörökorvin tepsuttanut putte laski päänsä ja laamaantui kotiaan kohti käännyttyämme. Niinköhän oli lukenut viime postauksesta vertailuja huomattavasti rohkeampaan siskoonsa, kun siitä epäluuloisesti pörisevästä putesta ei ollut enää jälkeäkään.

Jessin palattua pihalle lyötiin minulle kamera kouraan ja lähdimme metsästämään sopivaa paikkaa Vienan rakenne mahakuville. Useamman kymmenen kuvan ja lähes yhtä usean "tiiäkkö nyt sillä on takaset korkeemmalla", "menkää kaks metriä sinnepäin", "miks teidän tie on näin vinossa?!" ja "näätkö tossa, kymmenen metriä tästä, siinä on tasanen kohta!" -tyylisen kommenttini jälkeen ristimme sormet entistäkin tiukempaan ja toivoimme, että siellä joku kohtuuonnistunut otos olisi. Vinossa oli ainakin jokainen, karsinanputsauksesta hajonnut oikea ranteeni ei oikein kyennyt kannattelemaan parin kilon settiä kun omassakin nykyisessä, Jessin kalustoa puolet kevyemmässä, on noille jänteille ja nivelelle turhan paljon työtä. Kameramiehen rooli jatkui vielä tammasta ja omistajastaan yhteiskuvia räpsiessä, jälleen suljinta säästelemättä. Ilmeisesti joissain oli osunut tarkennus ja rajaus edes vähän sinnepäin -näitä lisää Jessin blogissa! 

Tovin sormia sulateltuamme pääsi Maisa harjattavaksi ja kameran eteen. Vahingosta viisastuneena sipaisimme lähinnä irtokarvoja ja rapsutussessiossa nousseita värimuunnoksia vähemmäksi ja kävin jouhet läpi. Yritimme kovasti leikkiä edustavia, mutta ei siitä meikäläisen kanssa koskaan olekaan mitään tullut eivätkä odotukset taaskaan olleet korkealla.

Edelliskerran alun pöristen karkuunjuoksu ja senkin jälkeinen epäluuloisesti tuijottelu olivat kyllä kadonneet kokonaan, tällä kertaa ihana pieni poni komenteli etujaloilla kauhoen ja sopivassa tilanteessa farkuista napsaisten. Tai yritti saada riehumaan pitkin tarhaa, tai karkaili heinäkasalle... Sanoinkin Jessille, että Maisa on ihan Puppe alkutilanteen jälkeen -siinä missä Maisa alkuun arasteli, Pupu oli kahta kamalampi ennen kuin kaveriksi päästiin eikä pelännyt näyttää hampaitaan tai käyttää kavioitaan. Tutuiksi tultuaan ponit ovat niin samanlaisia, loistavalla huumorilla varustettuja ja jatkuvasti pilke silmäkulmassa olevia, mutta silti heti valmiita leppoisaan rapsutushetkeen tai kaikenlaiseen tekemiseen -ainakin jos palkasta sovitaan.

Maisan saatua tarpeeksi paikallaanolosta ja maassa köllimisestä haettiin Nesta siistittäväksi ja puskapuksuttimet pääsivät (tai joutuivat, ainakin Nestalta kysyttäessä) poseeraamaan kaikessa komeudessaan ja karvaisuudessaan.

Kukkahackamorejen ja helmiotsapantojen sovittelujen jälkeen sovitimme vielä kypärät omiin päihimme, kiipesin Maisan kyytiin, otimme lähtökuvat ja suuntasimme nokat pihalta pois. Maisan alkukankeuden ja jalkojensa lyhyydestä angstailujen jälkeen matka taittuikin varsin reippaasti. Ja nauraen! Välillä pieni poni oli niin tosissaan menemässä eikä millään päästänyt lämminveristä vierelle, saatika ohi, että oli todellinen työ pysyä kyydissä heilumatta (tai tipahtamatta) kaiken naurun keskellä. Kuutisen kilometriä meni yhdessä hujauksessa -vaan niin meni kyllä koko kuusituntinen vierailukin. Oli kyllä mukava vierailu, mitä nyt vähän masentaa palata tylsän tasaiseen arkeen, tylsän tasaisten ponien luo.

Tai miten sen nyt ottaa, tänään tallille rehusäkit viedessäni ja ruuat tekemässä käydessäni sain kuulla tarinan, kuinka Koo oli rällännyt pitkin kyliä. Aluksi pelkästään oman tallin tontilla, ja lopulta käynyt villittämässä ja kiljuttamassa naapurinkin hevoset. Tallilla ollut ja ponin pyydystänyt nainen oli selitellyt ja ihmetellyt, kuinka "tuo on nössö pullaponi, joka on Reetalla aina irti eikä ikinä tee näin!". Mikä lie tullut, liekö sekin lukenut tätä blogia. ;)

Puttekorvia

Alkaa vahvasti epäilyttää, että hc-ponipojasta ollaan leipomassa suokki-ihmistä. Sen verta historiallisen paljon on noiden meidän tallin kahden rautiaan kanssa tullut viimeaikoina vietettyä aikaa. Mutta en kyllä valita, vallan mukavia otuksia ovat molemmat!

Iso putte, PV tai Pikkuveli, on ollut kaikki liikutuskerrat vähän mysteeri; sen käyttöohjekirjaa ei ole minulle näytetty ja vaikka mielettömän mukava ja sympaattinen ruuna onkin, emme ole löytäneet yhteistä säveltä. Paitsi maastossa, mutta viimeaikoina pohjat ovat olleet siellä niin huonona, että olemme suosiolla pysyttäytyneet kentän ulkopuolella käynnillä ja kentällä sitten päästelleet pahimpia höyryjä. Mutta nyt taisin tehdä läpimurron! Suoritettuani alkukäynnit viereisellä mäellä ja vaihdettuani vipuvarret kolmipaloihin (ja jätettyäni satulan telineeseen) ei mennytkään enää puolta tuntia, että sain jotain kontaktia putteen. Muutaman siirtymisen jälkeen alla oli jo varsin letkeä hevonen joka ei roikkunut ohjilla eikä myöskään rullannut itseään edestä tyhjäksi, ja siirtyi askellajista toiseen lähestulkoon pelkällä istunnalla. Jee!

Ja sitten on Pikkuputte, Maila. Keskiviikkona kyselin terapioiden jälkeen lisätekemistä, ja kun sellaista ei ollut, ilmoitin lähteväni Maikin kanssa kävelylle. Taas jälleen kerran minut saatiin ylipuhuttua kyytiläiseksi, ja laitoin jo aiemmin päivällä huolella harjanneelle putilaalle suitset ja pintelit, suunta terassille ja kyytiydyttyäni lähdimme kipsuttamaan teitä pitkin pikkulenkin. Vähän piti vetää kierroksia kanssaliikkujista, mutta pomppuyritykset sai selästäkäsin pysäytettyä nopeammin kuin kärryiltä tai maasta. Olipa taas kotoisa olo, pienen ponin suurissa liikkeissä ja pehmeässä selässä.

Seuraava selästäkäsinkipityslenkki olikin nyt perjantaina. Matkaan lähdimme vähän kahdentoista jälkeen, ja ihmettelin varsin outoa valoa; aurinkoista mutta sykempää, ja värit olivat voimakkaita. Muisti alkoi vähitellen palata ja muistin, että auringonpimennyshän se. Liekö syynä kyseinen ilmiö vai mikä, mutta Maila oli rauhallinen. Niin rauhallinen, että sydän kurkussa loikkasin selästä ja talutin maisemia ihailevan ja kuusenoksia napsivan, sekä puhtaasti ja mielellään kävelevän, puten talliin. Kamalaa kun tuolla lailla säikäyttelee! Tallissakaan kintuissa ei ollut mitään, kylmäyksenkin jälkeen jalat olivat yhtä kuivat ja viileät kuin normaalisti.

Viime sunnuntaina oli naapuritallilla harjoitusestekisat, joihin en alunperin ollut menossa; piti tehdä aamu- ja päivätallit sekä leikkiä Koon ja kärryjen kanssa. Sofia kuitenkin soitti, että on Ranan kanssa toisella naapuritallilla ja että olenko menossa kisoja katsomaan. Karsinat loppuun siivottuani ja päiväheinät jaettuani kipitin moikkaamaan blondia, ja loppupäivä vierähtikin katsomossa ja Ranaa rapsutellessa. Milloinhan lie viimeksi ratsukkoa olenkaan kuvannut, vähän meinaa olla ruostunut nuokin taidot.

Huomenna, lauantaina, taas suuntaan katsomaan paria muuta rautiasta puttea ja mustia tovereitaan, Jessin luokse siis. Pitäähän vapaapäivätkin käyttää poneillen, jos ei omien kanssa niin vähän kauemmas matkaten!

Kärryjä ja karvoja

 

Eilen lahjoin pikkuveljen kaivamaan Koon kärryt hangen alta ja yritin lahjoa kuskaamaan tallillekin. Veljen vaatiessa tuosta neljän kilometrin matkasta summia, jotka lähentelevät viikon palkkaani, päätin, että vedän kärryt tallille lauantaiaamuna ja lähden matkaan seitsemän jälkeen -eihän silloin nyt juuri ketään kulje?! Eipä. 

Mailan, Sandran ja Koon kärryt melkeinrivissä

Virpiniemessä, hevosalueen takana, oli nimittäin hiihtokisat. Joka ikinen minuutti ohi ajoi autoja, ja joka ikisestä autosta sain pitkiä katseita. Enkä ollut ainoa liikkuja pyörätielläkään... No mutta, riimunnaru niskan yli molempiin aisoihin kiinni ja pää punaisena kiskomaan kärryjä ylämäkien päälle -hauskaa, että juuri tuohon suuntaan on kolme isompaa ylämäkeä ja vain yksi alaspäin menevä... Voimatreenini loppuvaiheessa Veera pyöräilli vastaan käytyään juuri nakkaamassa naapuritallin hevoset pihalle ja sainkin houkuteltua hänet mukaani viemään meidänkin kopotit ulos ja siivoilemaan karsinoita. Ihanana ihmisenä Veera käänsi pyöränsä ja kipitimme tallille.

Hevoset ulkoistettuamme ja seitsemän karsinaa siivottuamme pidin ensiksi kuvaustauon jossa Veera toimitti seuralaisen virkaa, sen jälkeen kahvitauko jossa minä puolestani olin seuralainen, ja lopulta toinen kuvaussessio jota varten yritin muka poneja vähän siistiäkin. Tavattoman toivotonta tuolla irtokarvamäärällä, mutta lähtipä ainakin pahimmat purukertymät...

Hienosti on Santeri oppinut allekirjoittaneen laiskiaisen tavoille ja ennen kovin sähläävä on nykyään harjattavissa irtikin, jee!

Ensimmäisenä kameralla osoteltiin Mailaa. Minun harjailuni eivät kiinnostaneet kun Veeralla oli purkillinen pilkottuja porkkanoita mukana ja tamma yritti kaikki temppunsa (ensiksi luimien kerjääminen, sen jälkeen hörökorvin tuijottelu...) niitä saadakseen. Veeran kyllästyttyä jatkuvaan tamman paikoilleenpalauttamiseen siirtyi kamera hänen kouriinsa ja porkkanat minulle. Joskin sen jälkeen kuvista ei oikein tullut mitään, kun kaikki aikani meni lähinnä karvoja tiputtelevia, kutisevia poneja rapsutellessa.

Seuraavaksi suuntasimme tammatarhalle, jossa olikin neljä otusta vailla rapsutuksia ja karvanirroittajia. Muut lahjoimme porkkanoilla jotenkuten pysymään kauempana ja Sandra pääsi purujenpoistoharjaukseen. Ja sen jälkeen kameran eteen rapsuteltavaksi... Melko raukeissa tunnelmissa mentiin, hyvä ettei pikkuponi nukahtanut niille sijoilleen. 

Veeralle vielä suuren suuret kiitokset seurasta, avusta ja kameramiehenä toimimisesta! Kävimme muuten Sandran kanssa vähän muistelemassa ohjasajon saloja sen mitä kentällä kengättä pystyi menemään, ja voi että tuo on niin huippukiva poni! Olen muutaman illan katsellut ja etsiskellyt ponille parempia valjaita ja kuolaimia, mutta vielä ei olla päästy vermeitä uusimaan. Niin, ja Koon ajokoulutus jatkuu toivottavasti jo huomenna, pienenpienenä haaveenani on, että sillä voisi syksyyn mennessä käydä ajelemassa. Nyt, kun lähiympäristössä on kärryttelyyn soveltuvia reittejä ja lisäkäsiäkin on saatavilla, on motivaatio ainakin minulla kohdillaan! Kärryjä pitäisi kyllä tuunata melkoisesti, varsinkin aloittaa poistamalla penkin takaa ylimääräisen rautaosan että niitä voisi säilyttää pystyasennossa...

Ponipainia ja kuulumisia

Vähän hiljaiselolla on blogi painanut menemään viime viikot, ja jatkakoot tällä linjalla jos allekirjoittaneesta siltä tuntuu -mieluummin ajatuksellisempia postauksia silloin tällöin kun siihen on motivaatiota, entä väkisin väännettyjä täytepostauksia joita viimeisen puolen vuoden aikana on näkynyt. Ainakin täälläpäin säät ovat olleet varsin vaihtelevia ja täten tuoneet haastetta ihan kaikkeen. Aktiiviliikkumisesta saa vain haaveilla, välillä ei voida edes terapiaratsastuksia (jotka koostuvat pelkästä käynnistä taluttaen) pitää, ja toisinaan olen joutunut porrastamaan hevosten ulospääsyt toivoen, että tunnin päästä piha olisi vähemmän luistinrata, tai että sade tai myrskytuuli olisi edes vähän laantunut. Maa ehtii välillä sulaa niin, että hiekka on jo näkyvissä ohuen jääkerroksen alta, jonka jälkeen tulee taas vettä tai räntää taivaalta, joka pian jäätyy peilijäälle. Kärryt ovat saaneet upota lumen sekaan, sillä en ole kokenut pohjien olevan tarpeeksi tasaiset Mailan ajeluttamiseen, ja Sandra puolestaan kengättömänä liukuisi lähinnä mahallaan. 

Koo on aloittanut puolieläkkeensä. Ihan vain ja ainoastaan sen takia, että tämä oleminen on sille sopivin elämismuoto. Poni on pari kertaa viikossa käynyt terapioita, ja näiden määrää aletaankin nostamaan nyt, kun kevät ja kesä alkaa kolkutella ovella ja asiakasmäärät nousevat huomattavasti. Välillä, ehkä parin viikon välein, olen joko itse innostunut kiipeämään ponin kyytiin tai houkutellut kaverin ruunan korvienväliä virkistämään, ja poni on ollut aiemmin niin kuolettavan tylsissä koulutuuppauksissakin parempi kuin koskaan. Tällä hetkellä poni tarhaa 10-13 tuntia vuorokaudessa varsin aktiivisten kavereidensa kanssa ja riekkuukin tarhassa ihan järjettömiä määriä, joten voin hyvillä mielin luopua pienestä ajatuksenpoikasestakin että on pakko liikuttaa ponia jotta se pysyy terveenä ja kunnossa. Tehdään yhdessä jotain silloin kun siltä tuntuu. Tuosta ajatuksesta irroittautuminen on aiheuttanut sen, että ponihan olisi nyt minuakin innokkaammin tekemässä mitä vain -kameralla osoittaminenkin on ponin mielestä ihan huippua! Ja pakko myöntää, että 19-vuotiaaksi poniksi, joka tarhaa pyöröpaalin kanssa (sekä saa yöksi olkikuivitteiseen karsinaansa järjettömän kasan heinää, jos karsinassa aikaa viettää) ja on liikkunut aktiivisesti viimeksi elokuussa, Koo näyttää varsin hyvältä:

Kameralla osoittelusta puheen ollen, ostin tuossa reilu viikko sitten uuden putken, Canon EF 70-200mm f/4L USM'n, jolla nämäkin kuvat on otettu. Yllättävän suuri shokki siirtyä kiinteästä 1.8 valovoimalla varustetusta sadan euron viilipurkista L-sarjalaiseen telezoomiin kun käytössäkin on vain paljon pienemmät aukot, mutta eiköhän se tästä kun tutuiksi tullaan ja valo alkaa taas tosissaan riittää... Vielä jos saisi kunnollisen kuvankäsittelyohjelman, joskin sitä varten pitäisi päivittää konekin uudempaan kun tämä ei mitään pyöritä. Vaikka ajelut ovatkin olleet tauolla, on Maila edelleen käynyt talutuslenkeillä sekä terapioissa, ja riekkunut tarhassa siihen malliin että olen sulkenut silmäni ja kipittänyt pikimmiten talliin, ja vartin päästä kurkannut varovaisesti nurkan takaa tamman kävelyä. Etujalat ovat kestäneet kaiken tämän loistavasti, lämpöä tai turvotusta ei ole ollut ollenkaan!

Eilen saimme vihdoin tallin (ja neljästätoista hevosesta yhdentoista) omistajan kanssa vähän tuulta puoli vuotta kasaamamme purjeen alle, ja hylkäsimme suuremmat ratsu-urahaaveet Sandran kanssa. Pieni kirjava nimittäin pääsee kokeilemaan siipiään valjakkoponina! 4.4. menemme kuivaharjoittelemaan ohjasajon merkeissä Pikkaralaan Leena Rimpiläisen silmien alle, sen jälkeen olisi tarkoituksena pyytää samaista henkilöä käymään valmentamassa kärryjenkin kera kunhan saamme porukkaa kasaan.

Olen ehkä luvattoman innoissani tästä! Valjakkoajo on ollut mielessäni jo useamman vuoden, mutta täälläpäin ei lajin harrastajia juurikaan ole enkä yksinään viitsi alkaa säätämään kenestäkään ponista taituria kyseiseen lajiin. Vaan nyt on ajokoulutettu ja hyvällä motivaatiolla varustettu poni, sekä ponilla loistavat omistajat jotka kuskaavat meitä ja päivittävät varusteet parempaan! Seuraavat pari viikkoa koitan päästä vähän ohjasajelemaan ja liikauttelemaan Sandraa ettei pallero läkähdy ensimmäisten käyntiympyröiden jälkeen, mutta saa nähdä millaisia pohjia meille suodaan...