Kevään ensimmäinen lätäkköreissu

Taas vähän koneen aukominen jäänyt vähemmälle kun olen koittanut aktivoitua ja saada tehtyä rästiin jääneitä hommia pois alta, ja välissä pysähtynyt rauhoittumaan ja nauttimaan elämästä. Viikonloppuna kävin taas Mailan luona, ja perjantain Maikkeiluista kirjoittelinkin jo. Lauantaina kävimme puolisen tuntia kävelemässä selästäkäsin, sitä edeltävien ja lenkin jälkeisen harjailun sekä kylmäyksen (ja iltatallin tekemisen) kera. 

Lenkiltä tultuamme parkkeerasin ponin taas pesarille, jossa virittelin hienon letkunpidikkeen ettei tarvinnut itse ponin vieressä kyykkiä ja pystyin hyödyntämään ajan aloittelemalla iltatallin tekoa. Lievästi ylpeä olen, kun tuo pysyi paikoillaan vaikka poni kuopi!

Eilen hain ponin aamupäivästä kotipihallemme laiduntamaan, otin viltin ja tyynyn mukaan ja menin riippumattoon loikoilemaan. Siinä vierähtikin useampi tunti; onnellista ponia katsellesa, lintujen laulua kuunnellessa, koiria rapsutellessa ja puhelinta selaillessa. Ponia tallille palauttaessani päätin hölkätä sen vierellä, ja ohi ajava autoilija katsoi meitä, ja ohitettuaankin työnsi päänsä ikkunasta, katsoi meitä ja hymyili. Koko eilinen oli kerta kaikkiaan loistava, täynnä pieniä ihania ja iloisia asioita. Joskus on hyvä olla menemättä kouluun ja pyhittää koko päivä vain rentoutumiseen.

Tänäänkin kävi hassusti enkä eksynyt kouluun, vaan hain taas ponin aluksi koira-aitaukseen laiduntamaan, ja viriteltyäni tontille rajamerkit ponille pääsi se ruohonleikkuriksi lähes koko pihalle.

Kävimme äsken kokeilemassa meriveden lämpötilaa. Lähdimme matkaan pyörällä, molemmat ilman kenkiä ja naruriimun ja köyden kanssa. Poni hölkytteli nätisti vierellä pyörätieltä metsätielle ja metsätieltä soratielle. Soratien pinta oli uusittu kaatamalla siihen paksu kerros soraa, mutta kun poni ei arkonut, jatkoimme sitä pitkin. Loppuvaiheessa raivattiin metsää ja poni sai nykäistyä narun kädestäni. Muutaman metrin ravattuaan se jatkoi käynnillä, ja minä varsin fiksuna jätin pyörän kuorma-auton viereen ja lähdin ponin perään. Ilman kenkiä. Juuri uuden sorakerroksen saaneella tiellä. En saavuttanut ponia juurikaan, mutta muutaman kymmenen metriä käveltyään se kääntyikin ympäri ja lähti kävelemään minua kohti. Sain ponin kiinni, revin köydestä suurimman osan havunneulasista ja parkkeerasin ponin pieneen syvennykseen. Hyppäsin kyytiin ja kipitimme pyörälle, ja tällä kertaa poni menikin työkoneiden ohi varsin nätisti, vähän piti puhista.

Mereen poni käveli suorilta saatuaan ensin juoda matkalla tulleen janon pois, ja käveleskelimme matalikossa ehkä puolisen tuntia. Aallot olivat aluksi vähän jänniä, mutta lopulta niihin totuttiin. Vaahtoavat aallot olivat loppuun saakka päristelyä ja pärskintää aiheuttavia. Paluumatkalla ei enää koneita näkynyt, ja poni hölkkäsi pyörän vierellä varsin kevein jaloin kotipihallemme, jossa se edelleen laiduntaa.

Putputputputput t. pikkuputte

Tosiaan, alkuperäisenä tarkoituksenani oli olla menemättä turhaan koulupäivään, herätä suhteellisen aikaisin ja käydä ajan kanssa poneilemassa. Suomen sää päätti kuitenkin toisin, ja jäin kääntämään kylkeä puoleen päivään saakka sateen ropistessa talomme peltikattoon. Sain raahattua itseni peittojen seasta ylös, syömään, ulos ja lenkille -kirjaimellisesti. Hyppäsin veljeni pyörän kyytiin ja vinkkasin Mailalandiaan. Fiksuna tyttönä olin varustautunut vastatuuleen varsin hyvin -mutten ollut tullut ajatelleeksi, että vastatuuleen polkiessa pitää polkea lujempaa, ja täten kroppa lämmittää itse itsensä. Hikeä valuvana pääsin tallin pihaan, sillä sehän on ihan mahdottomuus höllätä vauhtia ja vähentää vaatetta. Oikeasti. Ainakin minulle. Sen jälkeen on niin hankala taas lähteä polkemaan. Hanskat sain sentään vauhdissa vetäistyä käsistä. 

Hetken hyytelömäisiä jalkoja alleni kasattuani marssin talliin ja ponin karsinalle, pyörin päättömänä kanana karsinan edustalla, kunnes kasasin itseni ja otin kasan harjoja Maikin karsinaan. Hyvä tovi meni taas karvoja irti pyöritellessä tamman venytellessä nysää kaulaansa ja ylähuultansa. Suojat eteen, päitset päähän ja matkaan. Naapuritallin kohdalla katsahdin puhelimeeni ajatuksenani laittaa Sports Tracker pyörimään, mutta huomattuani äidin soittaneen päätinkin soittaa takaisin. Puhelimeen puhuessani ihana ihana tamma tuijotti kirkkain silmin ja hörökorvin, tunki turpaansa naamaani ei missään nimessä naaman syönti tarkoituksenaan ja oli muutenkin varsin söpöllä tuulella. Puhelun päätyttyä laitoin Trackerin katsomaan reittiämme ja lähdimme matkaan. Ihan alun Maila oli supermukava ja kulki pitkällä narulla perässäni, ja vähän ehkä vierellänikin. Hiittilenkille päästyämme poni olisi halunnut mennä reippaampaa, ja alkumatka pitkästä suorasta menikin taas kävelemisen muistuttelussa. Hetken aikaa töhötettyään tamma taas rauhoittui kävelemään nätisti, ja lätäköllä pysähdyimme hetkeksi kuvailuja varten. 

Tämänkin jälkeen kävely luonnistui taas, aina raviradalle saakka, jossa ajattelin kokeilla hölkätä ponin kanssa, kun se oli niiiiiin nätisti kävellyt, ja ajattelin tamman hieman väsähtäneen. Nöyp. Possu lähti sellaista kyytiä kipittämään, ja jarruttaessa kurvasi suoraan eteeni, että päätin jättää isommat vaihteet siiheksi, että kiipeän selkään. Loppu matkan taas kävelimme, raviyrityksen jälkeen se käyntivaihde oli vielä vähän hakusessa, mutta lopulta taas sekin luonnistui. Viimeiset 12 minuuttia puhuin puhelimessa, ja olisin voinut luulla Koon olevan narun toisessa päässä -sillä erolla, että tätä vara-Koota ei tarvi missään vaiheessa hinata. Paitsi jos se jumittaa syömään... Joka tapauksessa, varsin nätisti kävelimme aina kentälle saakka, jonka kulmalle päästyämme onnistuimme säikäyttämään terapiaratsukon. Onnekseni kyseessä oli asiakas, joka pysyi kyydissä omin avuin myös ratsunsa hieman säpsähdettyä. Kentän läpi poni esitti kaikki sikailunsa, ja meinasin vajota pohjahiekkaan. "Joo kyllä mä vaadin siltä oikeesti käytöstapoja, ei meidän meno ollu tällasta metässä, kyl mä ihan ite sitä talutin eikä se mua, heh..." Poni talliin, pesupaikalle kinttujen kylmäykseen ja molempia etusia lotroteltuani päästin ponin karsinaansa imuroimaan loput päiväheinien jämät ja leipäpussini sisällön ja lähdin kotia kohti.

Kotiin päästyäni tankkasin itseni ja lähdin Kivariin. Siellä valitettavasti jumitin Veeran juttusille jo valmiiksi suhteellisen kiireisen aikataulun sisällä, ja tästä syystä myös tämänpäiväinen Koon viihdyttäminen jäi tarhassa leikkimiseen. Poni ei näyttänyt kuitenkaan valittavan, varsinkaan saatuaan uutta ruokaa verkkoihinsa, ja pääsin takaisin kotiin ja sieltä jäähallille.

Tein muuten ponille, tai ehkä kuitenkin ponikuville, oman Instagram-tilin kun haluan erottaa fangirl-minän ja ponityttö-minän, ja sen löydät ein.caramell-nimellä. Tällä hetkellä blogissa näkemätöntä materiaalia ei tuollakaan ole kuin toissapäiväisen videon verran.

Kärryponiprojekti II

Eilen raahasin taas kärryt heinävajasta tarhaan ja sain Veeran kamerajalaksi. Kamalasti muuta kerrottavaa sitten ei olekaan, ärsyttää ihan suunnattomasti koko puolituntinen ja aargh. Poni oli ihan liian kiinnostunut heinistä, koska omg säilöä omnomn niin hyvää ja koskaan ei ole ruokaa nähnytkään, ja osin kameramiehen painostuksesta, osin omasta typeryydestäni johtuen aloin vaatimaan ponilta liikaa ihan liian nopeasti. Yritin siis saada ponia aisojen väliin oikein päin koska naama penkkiä kohti mennessä poni lukitsi korvansa ja söi kuuntelematta minua lähes pätkääkään. Suoraan peruuttaminen oli mahdoton tehtävä, sivukautta aisan yli mennessä poni sai aisan vuohisensa päälle ja panikoi siitä, eikä sen jälkeen suostunut jalkojaan aisojen lähelle asettelemaan. Lievästi sanottuna vtuttaa, enkä tästä johtuen jaksa kirjoittaa enempää enkä jaksa katsoa muita kuin nuo alkuosan videot, mutta piti silti tulla tänne kirjaamaan tämä pettymys josko joskus taas etenisimme ja voin myöhemmin naureskella tälle ranteiden aukomiselle. Kone vammaa kun en taaskaan ole pariin päivään tätä avannut enkä muutenkaan tykkää kirjoitella ei-niin-onnistuneista päivistä, joten jääkööt tämä tähän. Tänään voisin katsella taas ponin kanssa öö jotain, huomenna ja lauantaina olisi tarkoituksena mennä pikkuputtea tapaamaan, ja Sohvinkin luona pitäisi ehtiä käväistä viikonlopun aikana.

Kärryponiprojekti I

Aivan järjetön postaustahti vaikka itse sanonkin! Kertokaa toki, jos alkaa tulla liikaa ettekä jaksa enää lukea selityksiäni näin usein. Ja jos et ole vielä aiempia lukenut, lue ihmeesä nekin. Tänä viikonloppuna julkaisin tosiaan perjantaina (x) ja lauantaina (x) yhdet postaukset, ja nyt sunnuntaina nämä kaksi. (x + tämä)

Kävin tänään vielä illasta hoitamassa Koon, ja poni tapasi kärrynsä tällöin ensimmäistä kertaa. Ensiksi lastasin kärryt ponin heinillä ja otin tallista porkkanoita mukaan, kikkailin kärryt ulos heinävajasta ja lähdin kohti Koon tarhaa. Auoin alalankun ja langan ponia portille huudellen, joka olikin aluksi ihan tulossa luo, mutta huomattuaan kärryt alkoikin epäröimään. Kärryt tarhaan, kävin pyytämässä Koon mukaani ja menimme yhdessä katsomaan koppiksia. Ponin bongattua kopassa olevat heinät ei kärryt olleetkaan enää yhtään kamalat ja alkoi nyhtämään korsia. Kierreltiin kärryjä vähän joka puolelta, ja jossain vaiheessa hain maitotonkan aisan alle että sain aisoja nostettua. Lähetin ponia pari kertaa etuperin aisojen väliin, mutta aika pian poni hullaantui ruuan määrästä ja alkoi haahuilemaan. Laitoin päitset päähän, käytin ponin aisojen välissä vielä kerran tai pari, päästin ponin taas vapaaksi ja lähdimme täyttämään heinäverkkoja. Liikkuvat kärryt olivat taas vähän jännät, mutta siitäkin päästiin yli. Tosiaan, tavoitteena on, että ponista saisi supervarman kärryttelyeläimen; sellaisen, jonka kanssa vanhempani voivat yhdessä käydä ajelulla. Tämä tyylini voi tuntua jonkun mielestä vähän hölmöltä, mutta haluan kerralla kunnollisen ja luotettavan ajoponin, eikä haittaa vaikka siihen menisi aikaa. *asettaa kukkahatun syvemmälle päähän* Pienenpieni kuiskaten toivomani tavoite on, että kesän lopussa voisimme heittää jonkin sortin lenkkiä kaveriturvan (turvakaverin, miten vain) kanssa, ja ensi kesänä yksin, ja 2015 tapanina vanhempani pääsisivät ajelulle. Jos tavoite ei täyty, ei haittaa, kunhan ei ihan törkeää takapakkia oteta. Niin, ja oikein kylvän noita porkkanoita ponin mahaan, mutta haluan, että kärryt on sille ihan superhypermukava juttu. Ja jos joku ihmettelee, miksi lähetin ponia etuperin aisojen väliin, niin ihan vaan siksi, että poni oppii olemaan aisojen välissä jännittymättä. Tiedän kyllä, että hevonen perutetaan aisojen väliin, (tai kärryt tuodaan hevosen taakse) se on sitten harjoittelun kohteena jossain vaiheessa. Tarkoituksena olisi, että Koo osaisi jossain vaiheessa itse hakeutua aisojen väliin oikealle paikalle.

Tuli muuten tuosta yhdestä videosta mieleen Instagramiin nakkaamani video. Käsittääkseni kovinkaan moni ei minua siellä seuraa, joten pakko linkittää video teidänkin nähtäväksi kun se on niin ällösöpö! *kilk* Eikä ole edes ainutkertainen tapahtuma, vaan Koo on alkanut viime aikoina lähes päivittäin kirmailemaan laukalla portille. Ihana eläin, puspus!

Puskapuksutin putputtaa

Jee vieläkin pokkarikuvia! Pitää koittaa eksyä poneilemaan järkevään aikaan hyvän sään suosiessa, niin jaksaa kunnon kameraakin ulkoiluttaa parempien kuvien toivossa. Tosiaan, tänään kävin tekemässä Mailalandiassa aamu- ja päivätallit, ja niiden valmistuttua kävimme tuon puskapuksuttimen kanssa kiertämässä hiittilenkin. Päivältä on videosaastetta, ja koosteen löydät alempaa. Koneeni ei vieläkään pyöritä videoita muuta kuin näyttämällä kuvan aina sekunnin tai parin välein, joten toivottavasti tuossa ei ole ihan törkeästi kaikkea ylitylsää. Mutta tosiaan, otin Maikin hoitopaikalle harjattavaksi, ja tänäänkin kyhnyttelin ponin harjan juurta ja säkää, joista poni tuntuu kutiavan, ja varsin muikeana tamma olikin sitä kumisualla pyöritellessäni. Karvoja lähti taas kanin verran... Laitoin ponille lännensatulapadin, yhdellä kahvalla varustetun terapiavyön, (johon jouduin metsästämään pidempää vyötä...) suitset ja suojat, etsin itselleni sopivan kokoisen lainakypärän ja lähdimme matkaan. Eilisen perusteella ajattelin, ettemme selviä tästä hengissä, ja kävinkin testailemassa ponia ensiksi kentällä parin kierroksen verran. Maikki oli eteenpäin puskettavaa mallia, joten uskaltauduin tallin pihan ulkopuolelle. Kentän takaa hiittilenkille vievälle polulle, ja hiittilenkkiä myötäpäivään.

Putputin putputti eteenpäin tasaisesti, alussa varsin reippaastikin, ja pidätellessäni hänen menohalujaan päätti tamma protestoida pienillä tasajalkapompuilla. Nämä pomput jäivätkin reissun ainoiksi, sillä kulmaa lähestyttyämme päästin ponin ravaamaan ja kipitimme sievää ravia eteenpäin. En tiedä olenko koskaan maininnut, mutta Mailan askeleet ovat oikeasti ehkä maailman ihanimmat, etenkin ilman satulaa! Ravissa tuntuu vain pienen pieni tärryytys, josta tietää ponin olevan liikkeessä, ja vaikka laukka tuntuu aluksi hirmu... oudolta, on sekin totuttelun jälkeen varsin kotoisa. Vaikka edellisen kerran olen tamman kyydissä istunut, ööh, loppuvuodesta 2011?, oli tämä kyyti niin "oikean" tuntuinen. Jos en ole esimerkiksi Sypellä pitkään aikaan ratsastellut, tuntuu se ensimmäiset pari kertaa aivan törkeän kauhean kamalalta, mutta Maikin kanssa ilmeisesti voi pitää pidempääkin taukoa unohtamatta ponin ominaisuuksia. Suoran loppua tavoitellessamme hidastin ponin käynnille, ja kävelimme raviradan meren puoleiseen päätyyn saakka, jossa nostin laukan ja laukkasimme pienen pätkän. Ilmeisesti luotto poniin kasvoi alkumatkan aikana ihan liikaa, sillä tein tämän yhdellä kädellä, liian pitkillä ohjilla ja kamera kädesä, mutta poni ei onnekseni alkanut loikkimaan ja gaselloimaan vaikka on siihen taipuvainen. Laukkapätkän jälkeen ravasimme vielä hetken ja loppu matka menikin kävellessä pitkin ohjin. Voi vitsit, tuollainen puskapuksutin minullekin, ihan mahtava! Sain kyllä kutsun mennä Maikkeilemaan aina kun on tylsää, pitänee siis adoptoida veljen polkupyörä itselleni ja alkaa vinkkailemaan Virpiniemen suuntaan useamminkin.

Talliin päästyämme talutin ponin pesupaikalle. Jätin sen hetkeksi siihen yksinään seisomaan kun hain päitset muutaman metrin päästä, ja yllätyin positiivisesti, kun pallero oli jäänyt vain tuijottamaan kirkkain silmin ja hörökorvin perääni eikä ilmeisesti harkinnutkaan paikalta poistumista! Riisuin varusteet, huuhtelin ponia ja suojat, linimenttasin etukintut ja päästin ponin karsinaansa. Varusteet paikoilleen, käytävien kuudessadaskuudeskymmeneskuudes lakaisu tälle päivälle, pyörän kyytiin ja kotia kohti! 9 tuntia talleilua, (sisältäen Mailailujen lisäksi 12 karsinan puhdistamisen, koko tallialueen lakaisun, hevosten ruokkimiset kahdesti ja loimittamiset, vesien laitot..) kahden soijakaakaon ja yhden kaurajugurtin voimalla, vähän meinasi jo nälkä iskeä.

Loppuun vielä tosiaan se video, josta tuli vähän pitkä, mutta eiköhän ne, joita Maikkeilut kiinnostaa, jaksa sen katsoa. Ainakin saa selville, miltä ponin harja, nysä kaula ja korvat näyttävät. Ja että tykkään syötellä hevosia...

Projektin jatkamisen aloitus + pikkuputte

Jee taas pokkarikuvia jee.

Projekti, joka sai alkunsa 2007 kevättalvella, otti tänään suuuuuuuren harppauksen eteenpäin. Projekti kantaa siis nimeä "Ratsuponista kärryponiksi", vaikka "kärryponi" ei taidakaan rotu olla. Eikä rotua noin vain voikaan vaihtaa. Ratsuponihan Koo nyt ei muuten ole, kuin rotunsa puolesta, että joo. "Puskahihhuliponista puska-ajohihhuliponiksi" lienee sopivampi, mutta hyvin kovin pitkä. Tosiaan, ensimmäisen kerran Koolla ohjasajettiin lainavaljailla tuolloin 2007 alkuvuodesta, ja näiden vermeiden omistaja kauppasikin niitä meille, mutta syystä tai toisesta ei tähänkään tarjoukseen tartuttu. Silloin olisimme lisäksi saaneet osaavan henkilön mukaan ajo-opetukseen, ja nyt teen tämän yksin, mutta eiköhän tästä ehkä jotain tule. Joulukuussa 2010 postipaketista paljastui silapaketti, joita käytettiin suutarilla korjailemassa ja joiden kanssa on viimeisten vuosien aikana ohjasajon lisäksi vedetty rengasta ja irtoaisoja. (tai heinäseipäitä, miksi kukainenkin niitä haluaa nimittää) Tänään kävimme kuitenkin koukkaamassa 58 kilometrin päästä meille ihan ikiomat kärryt! Edulliset itsetehdyt koppikset, ei mitenkään maailman hienoimmat, mutta näillä on varsin hyvä totuttaa poni kärryjen eteen -tosin suunnittelimme jo isän kanssa jousitusta ja penkin verhoilun uusimista ja maalipinnan uusimista ja... Ja jos Koo ilmoittaa, että hänestähän ei ajeluponia tule, laitetaan nuo silti kunnolla kuntoon ja myydään sitten muualle. 

Tarkoituksena oli, että olisin jo tänään kuskannut kärryt ponin tarhaan Koon ihmeteltäväksi, mutta kiireisen aikataulun takia raivasinkin vain heinävajasta säilytystilaa ja vaihdoin maisemia toiseen ponilandiaan.

Siellä minua odotti vanhoja postauksia lukeneille jo tuttu pikkuputte Maila. Ja toki 12 muuta hevosta, mutta ei niistä sen enempää. Tallille päästyäni otin Mailan pesupaikalle karvojenirrotusharjaukseen, ja sitä karvaahan muuten irtosi! Aluksi Maikki oli vähän nyrpeänä, mutta hetken aikaa rapsuteltuani ja kyhnyteltyäni tamman korvat alkoivat sojottamaan eteenpäin aina vain pidempiä aikoja kerrallaan. Ponin perusteellisesti harjattuani laitoin sen vielä hetkeksi karsinaansa odottelemaan, laitoin melassit ja leseet turpoamaan ja täytin kauraämpärin. Ponille naru päitsiin, ja käytävälle päästyämme putte lähti kuin ravuri ketjuista. Emme päässeet tallin pihaa pidemmälle kun totesin, että vaaratilanteita välttääkseni on ponille laitettava ketju turvan ali -ei kiitos ylienergisen ponitamman pyydystämistä lauantai-illan ajanvietoksi. Jo ensimmäisen sadan metrin aikana pysähdyimme kymmeniä kertoja, poni koukkasi ihan yhtä monta kertaa ojan kautta, ja ihan yhtä monta kertaa sanoin ponille, että jos vaan kävelisit, ja nimenomaan kävelisit, nätisti vierellä, pääsisimme etenemäänkin. Selviydyttyämme naapuritallin kohdalle tarhoissaan olevat haflingertamma ja puoliveriruuna innostuivat pikkuputen näkemisestä ja pistivät rallit pystyyn, ja siitäkös naruni päässä oleva tamma kierroksia vetikin -ei ihan heti tuosta ihraniskasta uskoisi että levadetkin onnistuvat, vaan näköjään! Muutamaan muuhunkin otteeseen sain katsella takajaloillaan tasapainoilevaa palleroa.

Selvisimme tämän ja seuraavan tallin ohituksista, mutta olimme ottaneet kiinni tältä toisen tallin maneesilta lähtenyttä ratsukkoa ja totesin, että kierretään metsän kautta vähän pidempää reittiä. Uskalsin vähän toivoakin, josko poni siellä rauhottuisi, eikä ainakaan tarvitsisi ohittaa yhden tallin tarhoista kuin yksi. Pääsimme etenemään muutaman metrin, ja eteemme pölähti musta hevonen ratsastajineen. Kierroksia kierroksia terveisin Mailan korvien väli, ja Maikin hermoilu tarttui mustaan hevoseen, pahoitteluni pöljästä ponista! No mutta, vahingoitta selvisimme ja jatkoimme pienemmällä polulla. Kiire, kiire! terveisin Maikin korvien väli, ja taas muistuteltiin että mitä se käynti olikaan; kaikki jalat vuorotellen maassa, ei siis niin, että etujalat tai koko poni on ilmassa, ei puksuteta ihan järjetöntä vauhtia, kavioista ei kuulu tu-tu-tum, eikä sekään askellaji mitä viereisellä ovaalin mallisella radalla kärryt perässä kipitetään.

Selvisimme metsästä takaisin hiittilenkille ja ohitimme kunniakkaasti kahden tallin tarhat, seuraavissa olikin jo onnekseni hevoset sisällä. Mutta edessämme näkyi taas sen saman maneesilta palaavan ratsukon takalisto, ja taas vähän lisää jarruja Mailaan ettei ihan niskaan saakka hönkimään jouduta. Näin kaarteesta tulevan toisenkin ratsukon, tällä kertaa meitä päin, ja ehdin jo maalailla kaikki mahdolliset pirut seinille kunnes huomasin molempien ratsukoiden kaartavan yhden tallin pihaan. Helpottunut huokaisu, ja pystyimme jatkamaan matkaa hieman reippaammassa tahdissa. Ohitettuamme kaikki sen kohdan tallit pysäytin ponin poseeraamaan ja syömään, mutta pokkari ei taaskaan pysynyt vauhdissa mukana ja.. no, niin. Hetken aikaa Maikki käveli ihan rauhassa, kunnes kaasu hirtti kiinni ja käynti oli taas aivan liian hidas vaihde. Selvisimme kuitenkin enemmän tai vähemmän kunnialla kentälle ja puikkelehdimme kahden hevosen liikutussessioita häiriköiden talliin. Hepoille heinät karsinoihin, ruuat valmiiksi kuppeihin, hepat sisälle, loimet kuivumaan tai hyllyihin, kupit hepoille, lattiat siistiksi ja muut iltatallitoimet, ja kotiin. Mahtaa aamulla olla ainakin oikean käden hauis kipeä Maikin jarruttelusta, mutta reippaana karsinoita putsaamaan ja hevosia ruokkimaan!

Bloggaamisen plussat ja miinukset

Taas yksi niistä aiheista jota olen pyöritellyt päässäni piiiitkään, ja nyt kun ajattelin yhdeltä istumalta oksentaa kaikki aivoistani sormiin ja sormista pikseleiksi, tulen vaikka huomenna tätä lukiessani huomaamaan, että unohdin noin kaksi kolmasosaa siitä, mitä tähän piti laittaa. No mutta, yrittänyttä ei laiteta ja silleen.

Ihan ensiksi haluan kuitenkin kiittää blogini lukijoita. Teitä kaikkia siellä; olit sitten rekisteröitynyt lukija, anonyymi tai satunnaisvierailija. Blogissani käy parhaimmillaan päivässä yli sata vierailijaa, jos siis jaetaan kuukauden kävijämäärä kolmellakymmenellä. Postauksen julkistamisen jälkeen tilastoihin plärähtää vuorokaudessa parisataa kävijää. Enkä ole tähän päivään mennessä saanut yhtään ainutta vähänkään negatiivista kommenttia. En yhtään. Olen poistanut blogistani, jossa kaiken kaikkiaan kommentteja on vajaa 600, noin kolme kommenttia -niistä jokainen on ollut minun kirjoittamani, ja esimerkiksi kirjoitusvirhe on häirinnyt elämääni sen verran pahasti että olen joutunut vastaamaan lukijan kommenttiin uudestaan. Hyväksyntää odottamassa on yksi kommentti, ja sitä ei ole julkistettu tasan siitä syystä, että Anutus lähetti junasta kommentin, ei tiennyt lähtikö se, ja lähetti toisenkin, enkä halua tuota poistaakaan. Voin kuitenkin sanoa, että olen joka päivä valmistautunut paskamyrskyyn tai edes yhteen "ilkeään" kommenttiin, ja jos nyt kihertelet siellä ja odotat pääseväsi hyökkäämään minua vastaan verbaalisesti, ole hyvä ja tee se. Tiedän miten asiat ovat, tiedän ettei Koolla tai yhdellä ainoallakaan muulla käsittelemälläni hevosella ole mitään hätää, ja tiedän, että tiedän tilanteestani, ja siitä mistä kirjoittelen, huomattavasti enemmän kuin sinä. Tiedän myös sen, että Sinä et olisi kykeneväinen tekemään esimerkiksi Koon kanssa yhtään mitään enempää kuin korkeintaan taluttamaan sitä tallin pihassa ellen minä olisi mukana. Jos edes saisit sen tarhasta kiinni. ;)

Tuosta syystä olenkin nyt keräillyt tätä postausta kuvittamaan muutamia ihanimpia, mukavimpia ja kannustavimpia kommentteja. Bloggasin muuten kaksi vuotta ilman ainoatakaan anonyymikommenttia mikäli kysymypostausta ei lasketa, joka lienee saavutus sekin, ja silloinkin rekisteröityneitä lukijoita oli viitisenkymmentä, etten ihan pelkille kavereille kirjoitellut silloinkaan. Nykyään jos huomaan lukijalistassani muutosta, aina vähän säikähdän että jokokohan tännekin eksyi ihminen joka ei minua ja tapojani ymmärrä, mutta tähän mennessä sitäkään ei ole tapahtunut, josta olen myös hyvin iloinen. 

Tilanne ei kuitenkaan ole sama kaikilla. Viimeksi tällä viikolla eräs hevosbloggaava kaverini piilotti bloginsa ja mahdollisesti lopetti bloggaamisen kokonaan. Vain ja ainoastaan omien lukijoidensa vuoksi. Ei ole ensimmäinen ihminen, ei ole ensimmäinen kerta. Eikä tällä menolla viimeinenkään. Olen lisäksi seurannut, kun pitkäaikainen hyvä ystäväni selvästi pahoittaa mielensä ihan muutamasta kommentista -taitohan se on toki sekin, että saa muutamalla sanalla pilattua jonkun ihmisen koko viikon. Kuinka hyödyllinen taito sekin on, no, se onkin sitten ihan eri asia. Minä kestän haukkumisia ja arvostelua ihan mielettömän hyvin, mutta kaikki eivät. Joillekin raja tulee aiemmin vastaan. Joillakin on blogin ulkopuolisessa elämässä jo tarpeeksi rasitteita, ja tämä ihminen haluaisi istahtaa hetkeksi tietokoneensa ääreen, kirjoittaa ihanasta ja rakkaasta hevosestaan ja unohtaa muut murheet. Palatessaan Bloggeriin näkyy uuteen kirjoitukseen tulleen muutama uusi kommentti; joku kiva, ja joku sellainen, missä joko kaivetaan vinossa olevasta karvasta järkyttävä show, muuten vain lynkataan ihminen tai hänen hevosen pito- tai käsittelytapansa, arvostellaan hevosta selvästi negatiivisessa ja ei-rakentavassa mielessä. Selvästi tarkoituksena vain aiheuttaa paha mieli ihmiselle. Te ette voi koskaan tietää mitä kirjoittajalle kuuluu blogijuttujen ulkopuolelta. Ette koskaan. Sama ihminen, joka nyt kirjoitti kuinka kävi maastossa hevosensa kanssa ja kirjoitti, kuinka hevonen oli niin kiltti ja rauhassa käveli maisemia katsellen, oikeasti itki juuri kuolleen isovanhempansa perään ja meni tallille nollaamaan tilannetta, ja jätti kirjoituksestaan tuon itkuosuuden pois. Sama ihminen, joka kirjoitti hyvin menneestä kilpailusuorituksestaan, taisteleekin sisällään asuvaa demoniaan vastaan ja on vakavasti sairas. Sama ihminen, joka lisäsi ihanan videon hevosestaan, kärsii alkoholistivanhemmistaan. Et voi ikinä tietää, ellet ihan oikeasti tunne kyseistä ihmistä. Ja jos tunnet, älä herranjumala mene toisen blogiin levittämään noita asioita, vaan jos et kestä kyseistä ihmistä, katko välit.

Vaikka kirjoitankin suhteellisen syvällistä blogia ja kerron päivistämme tarkemmin kuin "Tänään oli valmennus, poni meni hyvin, mutta tiputti lopuksi yhden puomin väsähdettyään alkutreenien harjoituksista. Tässä kuvia tältä päivältä."-tyylisesti, (jossa ei btw ole mitään vikaa, minä vain tykkään kirjoitella ja lukea) on tämäkin vain pienen pieni pintaraapaisu meidän, ja etenkin minun elämästäni. Mietin jokaisen sanani enemmän tai vähemmän tarkasti, riippuen kellonajasta, selitän kaiken että miksi ja miten ja perustelen lähes kaiken, ja pyrin oikolukemaan ja -luetuttamaan kirjoitukseni ainakin pariin otteeseen ennen sen julkaisua. Kaikki sen takia, ettei joku pystyisi vääntämään ja kääntämään sanojani, ja ihan vain ehkäistääkseni väärinymmärryksiä.

Ilkeiden kommenttien lisäksi itse tunnistan miinukseksi sen, että jostain syystä stressaan postaamista. Pakko saada jotain täytettä blogiin, pakko postata edes kerran kuukaudessa, pakko pakko. Mutta kun ei ole, mutta kun en tajua sitä. Tätä ongelmaa tuskin on kaikilla, mutta ihan oikeasti joskus tulee vain sellainen olo, että sama poistaa koko blogi kun en jaksa päivitellä tarpeeksi usein pitääkseni lukijoita mielenkiinnossa meitä kohtaan. Hetken hakattuani päätä seinään totean, että kirjoitan tätä kyllä ihan vaan edelleen itselleni, jotta voin helposti palata ajassa taaksepäin ja muistella joitain kohokohtia muutenkin kuin pelkkien kovalevyille tallennettujen kuvien avulla.

Bloggaamisen hyödyistä taas ihan heti ensimmäisenä tulee mieleen se, että löytää samanhenkisiä ihmisiä. Täysin blogin ansiosta olen löytänyt Annikan sekä Adelen, blogien ja Toisinhevostelijoiden kautta Bessien ja Anutuksen, ja blogien ja Petsien avulla Jessin, Raipen, Minkan, Sandran, sekä muita, mahdollisesti jo blogiharrastuksen lopettaneita ihmisiä. Lähes kaikkien kanssa olen viettänyt mahdollisesti useitakin tunteja jutellen, tai vähintäänkin vaihtanut muutamia kommentteja. Nämä ihmiset yhdessä muutaman muun kanssa ovat auttaneet jaksamaan, kun toisinaan tuntuu, että olen ihan yksin tässä maailmassa kummallisine hevostelutapoineni. 

Näiden lisäksi olen saanut tietoon joitain asioita Koon menneisyydestä, olen löytänyt hevosia joita minä tai siskoni olemme hoitaneet vuosia sitten, olen viettänyt tunteja ja taas tunteja koneen ääressä kun olisin voinut olla tekemässä jotain typerämpääkin (tai järkevämpää...) ja saanut niin järjettömän ihanaa palautetta että saan tälläkin hetkellä kylmiä väreitä kun muistelen niitä. Vaikka lukijakuntani on suhteellisen pieni, olen onnistunut eksyttämään tavattoman ihania ihmisiä tänne, jotka osaavat sanoa juuri oikeat sanat jos mieleni tekee nakata hanskat tiskiin, nostaa kädet ilmaan ja lopettaa hevostelu. Tätä postausta varten luin kaikki kommentit, ja voi että niistä tuleekin hyvälle mielelle! Oli siellä kyllä ihan jäätävääkin settiä, terkkuja vaan Veeralle, Sohville ja Ronjalle...

Joten mieti. Omilla sanoillasi, muutamalla kirjainyhdistelmällä, voit joko pilata toiselta mahdollisesti koko harrastusinnostuksen, tai voit pelastaa jonkun päivän. Sanat ovat voimakkaita, ja sinä itse päätät miten niitä käytät.

Ulkoasukilpailu on päättynyt

Kisaan tuli muutama osallistuja, ja kaikki ulkoasut olivat sen verta kivoja, että mikäli saamme tekijän kanssa sovittua, tulee jokainen jossain vaiheessa näkymään täälläkin. Sen takia en nyt esittelekään osallistuneita tässä, ja tekijöiden blogit saavat ulkoasun vaihdoksen aikaan lupaamani maininnan. Tämän ulkoasun valitsin ensimmäiseksi esille, sillä se on kivan keväinen, ja ihan jokseenkin erilainen mitä tässä blogissa on aiemmin näkynyt. Ja tuo lyriikkalainaus, voihan Destroya! Itse ainakin vaadin jonkin aikaa totuttelua tuohon molemmin puolin oleviin sivupalkitukkeihin. Tämän ulkoasun tekijällä ei ole ilmeisesti blogia esiteltäväksi. Miltä tämä kokonaisuus teidän näytöillä näyttää? Ulkoasu on muokattu omalle näytölleni sopivaksi, alta löydät siis miltä sen pitäisi näyttää teilläkin. Mikäli ei vaikuta tutulta ja viat ovat häiritseviä, ilmoita ihmeessä niin saadaan aikaiseksi edes lähes jokaisella näytöllä toimiva, helposti selattava blogi aikaan.

Ehdin nyt korjailla vain parin postauksen kuvat ja videot oikeanlaisiksi, mutta käyn ajan myötä loputkin postaukset läpi.

//Edit 0705 22:12; päivän mittaan rassailtu kokonaisuutta, ja täten kuvakin vaihdettu.

Kiimingissä seikkailuvideot

En tiedä onko muilla tätä ongelmaa, mutta minä en vaan saa aikaiseksi avata konetta. Tänään piti etsiä parit kuvat ja sitä varten käynnistää vanhus, mutta edellisen kerran olen tässä sängyn laidalla istunut edellistä postausta kirjoitellessani. No mutta, tässä kuitenkin ne lupaamani videot. Koneeni ei vieläkään pyöritä videoita kunnolla, joten tungin vain kaikki peräkkäin -pahoitteluni, jos siellä on paljonkin turhaa ja tylsää katsottavaa.

Tieto lisää tuskaa, sanotaan, ja voin taas vaihteeksi allekirjoittaa sen. Olen viime aikoina taas paneutunut netissä oleskelevaan kaviomateriaaliin ja totesin, etten ainakaan tässä vaiheessa laita sitä vuoluvideotani julkiseksi -enkä edes kasaa sitä. Hain koko talven normaaliakin enemmän hevosteluinnostusta, totta puhuakseni jouduin repimään itseni joka ilta tallille ja se tuntui aina kamalalta pakkopullalta. Siihen yhdistettynä huonoluminen talvi, ja, noh, Koon kaviot eivät näytä siltä miltä ne voisivat näyttää. Kivarin maaperä on tosiaan ilmeisesti liian hapan ja siellä viihtyy bakteerit ja sienet, joka taas on tarttunut mm. Koon kavioihin, ja jota on täysin turha yrittääkään sulan maan aikaan hoitaa pois. Hyvänä talvena kaviot saa kivaan kuntoon, mutta viime talvi ei valitettavasti kuulu kyseiseen määritelmään.

Ponin kanssa ookaamassa

Eksyin kaupassa käynnin jälkeen Kivariin, jossa hain ponin talliin ja aloin sukimaan pikaisesti edes vähän edustavampaan lookiin. Kuljetussuojat kinttuihin, nahkapäitset naruriimun alle ja kilo porkkanoita ja omenoita mukaan. Traileri myös kuljetuskuntoon ja Koo kyytiin. Hevoset laitettiin joo väärinpäin, asia tiedossa, mutta Syppe on näistä kahdesta lastaus- ja kuljetuongelmaisempi, eikä se suostu menemään vasemmanpuoleiseen loossiin. Se on tähän saakka matkustanut lähinnä Papin kanssa, ja Papin ollessa painavempi on Sypelle jäänyt oikea puoli. Hetken lastaussiltaa haisteltuaan poni käveli perille, takapuomi kiinni ja niiiin paljon porkkanaa ja omenaa suuhun. Syppe pihalle, ja pienten neuvotteluiden jälkeen sekin kyytiin, sillä välin Koo ehti jo vähän hätääntyä että yksinkö joutuukin ajelulle. Luukut kiinni ja kohti Kiimingin ratsastuskeskusta.

Pysähdyksissä jompi kumpi, luultavasti Syppe, meuhkasi kyydissä, mutta muuten matka meni varsin sujuvasti ja perillä olimme puoli viiden jälkeen. Syppe otettiin ensiksi kyydistä, vaihdoin Koon nahkapäitset naruriimuun ja peruutiin senkin pois vinkasta. Koo oli hieman, hmmh, massasta eroittuva tuolla seurassa -kaikki viimeisen päälle klipattuja tai jo kesäkarvassa, merkkivermeet, nypityt harjat ja hintalappu korkeampi kuin meidän talolla. Odottelimme Ellin laittaessa Syppeä kuntoon, ja 16:54 päräytin Sports Trackerin käyntiin vähän matkaa tallilta edettyämme. Kokonaisuudessaan reitti näytti seuraavalta:

Tuskin sanoo muille kuin sikäläisille yhtään mitään, mutta tuolta se tosiaan näytti. Miinusta kyseiselle applikaatiolle siitä, ettei tuota karttaa saa zoomattua millilleen miten haluaisi -tästä läheisempi versio oli nimittäin sellainen, jossa jäi enemmän tai vähemmän reitistä näkymättä. Tai sitten saa, mutta minä en vaan osaa, mutta hys. Tosiaan, startti oli oikeasti tuolla Start-läpyskän alla olevassa kohdassa, ja siitä lähdimme klipetiklopeti kävelemään oikeaa alareunaa.

Ensimmäiset tiet olivat sorateitä, mutta Ylikiimingintie asfalttipäällysteinen. Poikkesimme seikkailemaan kelkkareiteille, siitä nuo alareunan sarvet, mutta koko metsä oli ihan märkä eikä hienohelmaruunani halunnut siellä kulkea -ei sillä, oma kenkävalintanikaan ei mikään paras ollut. Palasimme sitten takaisin Ylikiimingintielle ja suunnistimme kohti Kuusamontietä.

Kuusamontien ja asuinalueen välissä oli kiva meluvalli, jossa seikkailimme ja kiipeilimme jonkin aikaa. Poni osoitti olevansa taas semisti lunki tapaus, ja tyhjensi rakkonsa vallin päälle -toinen kerta elämässäni kun todistan tuon lorottavan muualle kuin karsinaan tai tarhaan. Jatkoimme jo aloitettua siltaterapiasessiota, tämänpäiväisten sillanylitysten jälkeen ponilla ei ole enää mitään oikeutta stoppailla Lahdenojan minisillalle, mur!

Tuo Korvenkyläntien vasen reuna olikin jännä juttu; elämämme ensimmäinen yhteinen ylikulku. Olisi varmasti sujunut huomattavasti paremmin jos en olisi videoinut ja olisin voinut kävellä oikein päin, mutta ylitimme sen silti reilussa kahdessa minuutissa. Juuri ennen ylikulkuun lähtöämme meitä kohti juoksi kaksi karannutta koiraa poika perässään, ja jäimme tätä pyydystysoperaatiota katsomaan. Kulun alku oli jännä, puukohdan alku myöskin vähän arveluttava, sillan päälle poni olisi hetkeksi jäänyt katselemaan maisemia mutta reagoin siihen liian myöhään ja ehdin jo pyytää ponia liikkeelle. Loppu puolestaan oli ihan meh t. poni. Jopas hän oli tylsä, olin valmistautunut edes yhteen pyrähdykseen tai koipien nosteluun.

Tässä vaiheessa kurkkasin kelloa ja totesin, että nopeinta reittiä takaisin Lidridille, ja kas näin kipitikipiti takaisin Korvenkyläntien toiselle puolen tällä kertaa alakautta, taas saman ojan ylitys, mustan suokkiratsukon bongaaminen matkan varrelta, Kiiminkiläisten villakoiratuttuihin (sekä villakoiriin) törmääminen ja pieni jututtaminen sekä ponin tutustuttaminen kahteen koirista, ja olimme tallilla. Tracker sanoo huippunopeudeksemme 12,5 km/h, joka on mielestäni varsin hyvin, kun 99% ajasta kävelimme, matelimme tai seisoimme, ja loput hölkkäsimme pientä nöpöhölkkää. Tuo keskinopeus on kyllä säälittävä, ja kärsii kaikkien muiden pysähdysten lisäksi siitä, että olimme jo autossa matkalla kotiin kun muistin pysäyttää Trackerin. Seliseli muttakun!

"Kengättömät hevoset hakeutuvat aina tien reunaan kävelemään vähentääkseen kipua jaloissa."

Miksei Koolle ole kerrottu tätä, ja miksi se pitää aina työntää pientareelle?

Nakkasin taas nahkapäitset naruriimun alle ja lähetin ponin kerran "turhaan" kyytiin. Vähän epäröiden se kyytiin kapusi, ei kaiketi Syppe ollut kivoin mahdollinen matkaseura, söi porkkanan ja palasi takaisin maan pinnalle. Ellin saatua Syppe taas matkastuskuntoon kokeilimme lastata ponit yhtäaikaa kyytiin. Lähetin ponin vasemmalle puolelle, Elli talutti Sypen oikealle, ja molemmat menivät suorilta kyytiin. Sypelle laitettiin ensimmäisenä takapuomi, tässä välissä Koo ehti vielä takaisin luokseni, lähetin sen uudestaan ja laitettiin sillekin puomi. Silta ylös, poneille herkkuja, luukut kiinni ja takaisin tallille.

Tallille selvittyämme Koo pääsi suoraan vinkasta Papin kanssa hetkeksi tarhaan nakuilemaan, laitoin sille ruuat ja vedet valmiiksi, loimitin ja siirsin omaan tarhaansa. Saa taas olla niiiiiin ylpeä tuosta pallerosta! Nakkaan tästä päivästä pari videota kunhan saan ne ladattua, menee luultavasti torstaille koska tämä rötiskö on taas vaihteeksi ihan tajuttoman hidas.

Ookata = olla jonkin ajopelin kyydissä (ilman syytä). "Lähetään kauppaan ja otetaan koirat ookaan" on melko yleinen sanonta meidän perheessä. Tervetuloa Ouluun. Joko olet tutustunut leetaan, örkkyyn, kompiaiseen, holovaamiseen, porisuttamiseen, ölöviin, pruutaan ja muihin varsin loistaviin sanoihin? Suomen kieli on rikkaus jota murteet rikastuttavat entisestään, ja vaikken erityisemmin pidä Oululaisesta tavasta tunkia kirjaimia joka ikisee mahollissee vällii ja samala ottaa niitä pois iliman syytä, (ja sen lisäksi "nää" on maailman järkyttävin ilmaisu "sinä"lle) on meilläkin varsin kivoja omia sanoja joita ulkopuolinen ei tunnistaisi. Tosin isossa osassa esimerkiksi kavereideni oululaisperheitä ei näitäkään sanoja käytetä, jotka taas meillä ovat enemmänkin kuin arkipäivää.