Kaulanaru-Koo

Perjantaiaamuna yhdeksältä suuntasimme Janitan kanssa ralli-Mirrillä tallille. Koo ei ollut huomaavinaankaan meitä heinäkasansa ääreltään portilla vihellellessämme, Jooseppikin hipsi ponin vierelle näköesteeksi. Huoh. Ruunien luo käveltyämme Jooseppi oli kaivautua kainaloon ja Kookin katseli korvat hörössä että aijaa, tekö saavuitte! Ponin riimutus ja hipsinhipsin talliin, jossa kippasin aamuruuat (omenanpala jossa 8 setiritsiiniä + 2dl Biotiini Naminoa) nokan eteen ja aloimme harjailemaan ponia. 

Perusteellisen karvanirrotuksen jälkeen pohdimme tovin että mitä tänään tekisimme, kunnes hain suitset ja satulan oheistarvikkeineen satulahuoneesta sekä lukottoman riimunnarun, kypärän ja raipan kaapista. Ponille varusteet päälle ja terassille odottamaan Janitaa. Arvouduin ensimmäiseksi ratsastajaksi, joten kypärä päähän ja kyytiin! Pienen ympyrän jälkeen totesin suitset täysin turhiksi ja poni sai riisuutua niistä.

Hetken käveltyämme aloin ravailemaan, toiveena saada poni heti alusta alkaen nostelemaan takasiaan eikä vain laahaamaan niitä mukana. Tavoitteessa en onnistunut mitenkään loistavasti, mutta Koo oli todella hyvällä motivaatiolla liikenteessä ja ennemmin jopa jarruteltava kuin maiskutuksia vaativa -tälle ponille todellakin sopii kerran viikossa kenttäily muun liikutuksen tapahtuessa maastossa. Ja nimenomaan maastossa, ei tylsän tasaisella hevosreitillä. 

Seuraavana vuorossa oli laukkailu siinä temmossa, mitä poni pienellä kannustamisella sattuisi kulkemaan. Piti muutaman kerran testata meidän bravuuriakin, täydestä laukasta äkkipysähdystä, joka toimi tarkemmin kuin olin osannut varautua -ensimmäiset pari kertaa oma liikkeeni jatkui vielä eteenpäin ponin jo pysähtyessä.

Siksakkia ja ties mitä rusetteja kentällä suihkiessamme Koo yritti koko ajan vetää itseään kohti esteitä, mutta ilkeästi ohjasin poni-paran aina niistä ohi. Loikkimisen sijaan suuntasimme tyhjälle kentän osiolle pohjetta väistämään ja etuosakäännöksiä pyörähtelemään.

Ponin pyörähdeltyä ties mille mutkalle niin sievästi, palkkasin sen (Janitan koivunlehtitarjoilujen lisäksi) päästämällä loikkimaan. Olipa ponilla korvat tötteröllä, vaikka melkoisen pohjaan välillä tulikin ja niistä hypyistä tuli melko... mielenkiintoisia.

Seuraavaksi kameramies/koivuntarjoilija-Janita vaihtoi kanssani rooleja ja kapusi kiveltä ratsureiman kyytiin. Ralliruuna laamaantui tässä välissä sopivasti tätiratsuksi juuri sairaslomalta palanneen kuskinsa alla, joten tämän parin meno oli varsin hillitympää kävelyä ja hölkkäilyä.

Ratsukon saatua tarpeeksi kentällä pyörimisestä poni pääsi lisätaakastaan kentänvieruspusikkoa harventamaan ja hiljalleen hipsimme talliin suihkuun ja rasvailuihin.

Ratsuponin kärryäksidentti

Emme suosittele kypärättä ratsastamista. Kuvien kuski on täysi-ikäinen ja on täten päätäntävallassa mitä päälleen tekee.

Eilen Sofia tuli illan yllätysvisiitille tälle kylälle, ja eksyipä samalla muuan Kooponin kyytiinkin. Ruuna oli alkuun ihmeissään kun Sofia keräsi ohjat, eipä tuolla ole varmaan vuoteen ratsastettu tuntumalla. Kummastelujen jälkeen kameran edessä olikin varsin pätevännäköinen ratsukko, joskin kuski jaksoi muistutella kuinka poni tuntuu lähinnä shettikseltä.

Väliin poni väläytteli niin hienoa liikettä, ettei allekirjoittanut voinut kuin nauraa. Kaikki askellajit läpikäytyään tultiin lainaamaamme edestä kohottavaa geeliä pyytelemään takaisin että Jooseppi pääsee maastoon, joten Sofia sai laskeutua ponin kyydiltä ja Koon kouluponin leikkiminen päättyi siihen.

Poistimme satulan ja suojat pihalla tallissa olleen ruuhkan vuoksi ja toin tullessani mukana valjaat sekä taskut täynnä herkkuja. Sofia talutti ponin parkkipaikalle, vedin kärryt vähän mutkittelevan ponin perään ja lähdimme liikenteeseen. Ensiksi sama kierros jonka poni oli jo kulkenut, eli tien kautta tallin pihatieltä toiselle, ja koska tämä meni niin loistavasti, kävimme vielä kävelemässä Cavadeoksen lenkin. Poni kulki pitkää, reipasta käyntiä ihan mahdottoman rennosti, takaisin tallin pihalle saavuttuamme vedin taas kärryt pois ja poni pääsi loimituksen jälkeen tarhaan.

Tänään menimme Lauran kanssa kahdeksitoista tallille, harjasimme ponin ja laitoimme valjaat selkään. Poni pihalle, kärryt ei yhtään kiemurtelevan ponin perään ja sidoin toiselta puolelta aisaremmin kiinni. Koo nykäisi sentin eteenpäin, pysähtyi sekunnin sadasosaksi ja ampaisi täyteen laukkaan. Laura roikkui hetken narussa, itse en ehtinyt edes miettiä ketjunarusta tarraamista kun poni oli jo kirmannut matkoihinsa. Koo juoksi ympäri tonttia, tai lähinnä ympäri hevosten tarhoja. En voinut kuin tokaista "se oli siinä" ja odottaa, että aisaremmi antaisi periksi. Kärryt hakkasivat aitoihin ja toivoin, etteivät laudat irtoaisi ja seuraavaksi pihalla juoksisi laumallinen hevosia vauhkona. Tallin omistaja oli jakamassa heiniä hevosille, joten Koo törmäsi heinäkottikärryihin ensin kerran, kiersi vielä muutaman kierroksen ja törmäsi kottikärryihin toisen kerran, jonka ansiosta kärryt irtosivat perästä, pyörähtivät ympäri ja Koo pyörähti 180 astetta takaisin tarhoille päin. Tallin omistaja juoksi ponin luo, otti kiinni ja juoksimme Lauran kanssa kauempaa paikalle. Kaikki 370 kiloa tärisivät kaviosta korvanpäihin, poni ei tuntunut saavan happea ollenkaan, sieraimet lautasen kokoisina ja silmät tippumaisillaan kuopistaan. Molemmissa takasissa nahkat pois pieniltä ja suuremmilta alueilta, vatsan alla karvattomia kohtia ja oikeassa reidessä "viilto", jonka arvelimme olevan seuraavana päivänä kipein, kun lihas oli selvästi ottanut osumaa vaikkei iho rikki ollutkaan. Laura otti ponin, minä kärryt ja poistuimme metsän rajasta. Käytimme ponin vielä kärryjen lähellä, pitkän tovin odoteltuamme Koo uskalsi ottaa namin kopan vierestä, mutta lähdettyäni vetämään kärryjä paikoilleen poni pomppasi taas taaksepäin eikä suostunut lähentymään liikkuvia kärryjä. Varusteiden purkamisen jälkeen poni lähti tallin taakse kylmäykseen. Ennen kotiinlähtöä otin kuvat kärryistä ja koneelle päästyäni laitoin myynti-ilmoitukset useampaan Facebookin ryhmään.

Kävin illalla kylmäämässä jalat toiseen kertaan, oikea takanen oli kerännyt nestettä ja lämpöili vuohisnivelestä, vasemmassakin oli turvotusta tunnettavissa etujalkojen ollessa kuivat itsensä. Tallin omistaja ihmetteli, että ponilla on vielä neljä toimivaa jalkaa, sen verran kamalaa ryskettä tuo oli.

Turhauttaa. Vuoden totuttelimme kärryihin, sitä ennen viisi vuotta ohjasajoon sekä renkaan ja aisojen vetämiseen. Tämän hitaammin ei juuri olisi voinut edetä. Eilen poni oli niin rento, että ehdin jo haaveilla pääseväni ajelemaan tämän kuun aikana. Mutta kuten Laurallekin sanoin, mieluummin poni kilaroi nyt, entä kun olisimme olleet jo pidemmällä. Yksinään ajelulla hevosreitillä. Ja totta on, että tässä olisi voinut käydä paljon, paljon pahemminkin. Jos jo rikkoiset takavuohiset saivat lisäkulumaa, se on pientä verrattuna siihen, ettei ponilla enää olisi koko jalkaa. Nyt pitää vain opetella tykkäämään ratsastamisesta niin ikääntyvä poni saa liikettä, ja toivoa, että tulevalla tallilla on kivat maastot ja mieluusti uittopaikkaa tai kiipeilymäkiä lähistöllä... Mutta faktaa on, ettei tuosta tule enää turvallista ajoponia. Mitenkään.

Mää, mää, mää!

Eksyin tänään isän ja veljen pelikoneelle kuvankäsittelyn merkeissä, joskaan en saanut kuin kahden viimeisimmän päivän tuotokset läpikäytyä, kunnes epätoivo ja -varmuus iski. Kertokaa ihmeessä jos tämän postauksen kuvat ovat aivan erinäköisiä kuin blogissani on aiemmin ollut, nämä meinaan näyttävät aivan eriltä tuolla pelikoneella kuin tällä minun lainaminiläppärilläni. Muun muuassa ihan järjetön kasa merihevoskuvia jäi edelleen läpikäymättä muutaman viikon takaa, ne ovatkin kaikin puolin vaativampia käsitellä kun en itse ole niitä ottanut.

Maanantaina suuntasimme Lauran kanssa tallille, alkuperäisenä ajatuksena käydä Koon ja Sandran kanssa mahdollisesti viimeinen yhteislenkki. Sandralla oli kuitenkin ensimmäinen asiakaspalveluhetki lähes pariin kuukauteen juuri siihen aikaan kun tallille kiireehköllä aikataululla saavuimme, joten Koon harjailujen jälkeen Laura otti Saga-koiransa ja minä Koon narun, tallin pihalle reittiä sumplimaan. Jalat veivät meidät Terapiamäelle, jossa oli ensimmäinen Sagan kuvausoperaatio eli Koon syömishetki. 

Seuraava stoppi oli varsin puskittuneella entisellä turkistarhalla, jossa Koo sai taas vaihteeksi syödä ja aina välillä ihmetellä maailman menoa ruohonkorret suupielistä roikkuen. Sagan kontoille laskeutui taas virallinen malleilu.

Kahden stopin jälkeen kello alkoi näyttää lukemia, joiden mukaan oli parempi palailla vähitellen tallille -varsin verkkaisen lenkin pituudeksi tuli siis puolisentoista kilometriä, joka on neljäsosa meidän pikalenkistä ja kuudesosa normaalilenkistä. Hups. Tallilla Koo valjastettiin ja poni sai ensimmäistä kertaa kärryt perään tallin käytävän ulkopuolella, eli siis kentällä Lauran hoitaessa pysäytykset, liikkeellelähdöt ja namittamiset, minun ja Veeran kävellessä molemmilla puolin aisoista kiinni pitäen. Aisojen "yli" vetäminen oli vähän hurjaa, mutta kylkiin koskemiset eivät aiheuttaneet mitään reagointia. Kävellessä kolisevat ja rämisevät kärryt olivat vähän epäilyttävät myös, vaan urhoollisesti poni käveli pätkissä yhden sivun, vedin kärryt pois, ponille hurrrjan isot kehut, loimi päälle ja tarhaan.

Tiistaina pakkasimme Serafiinan puoliomistajan kanssa pikkutammat traileriin ja hurautimme parinkymmenen kilometrin päähän hänen mökilleen. Sandra ja Serafiina lähtivät ainakin heinäkuuksi laiduntamaan jo viime kesäksi tutuksi käyneeseen paikkaan, kolmen lampaan naapureiksi. Ylläolevasta kuvasta päätellen Sandra ehti lihoa puolessa tunnissa 50 kiloa -en ihan oikeasti tajua miten se näyttää noin lihavalta, kun kyseessä on (oli) kuitenkin kääpiöksi harvinaisen solakka yksilö.

Ponit eivät huomanneet lampaita ennen iltaa, jolloin vahtivuoroon jääneeltä tuli viestiä, että Sandra oli karannut bongattuaan määkit hänen lähdettyä taluttamaan poneja, ohessa oli myös kuva kahdesta pallerosta silmät lautasen kokoisina tuijottamassa lammaslaitumelle. Nuo lampaat ovat kyllä ihan mahdottoman hurmaavia otuksia, heti aidan takana määkimässä jos huomaavat kaksijalkaisten liikehdintää. Alla oleva musta lambi, jonka nimen unohdin, oli kaikista rohkein ja juoksi vaikka syliin saakka.

Sain kutsun käydä poneilemassa niin paljon kuin haluan, valitettavasti en ole kuitenkaan vieläkään saanut ajokorttia joten kulkeminen on kovin hankalaa. Koo sai myös kutsun laiduntamaan, ja ajatuksenani olikin että kunhan tuon ajokoulutuksen saa siihen malliin että ponilla on ajettu ilman taluttajaa, saa se lähteä laitumelle vaikka muuttopäivään saakka.

Kutinakuulumisia vielä loppuun; jos olen oikein pysynyt laskuissa, poni ei ole hangannut viikkoon. Tämänpäiväinen aamuHistec oli jäänyt saamatta kun yötäpäivää tarhaavia hevosia ei ilmeisesti kuppiruokita enää kuin iltaisin, joten kauhulla odottelen kuinka pahasti kutiseva poni on huomenna vastassa -tänään nimittäin loppui puolentoista vuorokauden sadejakso, joten ötököitä on ihan kiitettävästi ja vähän enemmänkin...

Kohtaa pelkosi

Näinhän sitä jokaiselle sanotaan -tuntuu, että etenkin ratsastajille. Pelkäätkö hyppäämistä? Ei muuta kuin luotettavan hevosen kyytiin ja esteille! Pelkäätkö hevosia? Laita silmät kiinni ja kävele luokse.

Viimeksi pari viikkoa sitten katselin Hannah Hartin videota aiheesta, ja totesin, että ihan hyvä elämänohje, mutta kun en pelkää kuin yhtä asiaa. Asiaa, jonka tiimoilta olen nähnyt vuosien saatossa aivan liikaa painajaisia, ja jonka varalle minulla oli suunnitelma päässä, joka muuttui aina kun elämäntilanne vaihtui vähänkään. Mitään muuta en ole pelännyt sitten mörköiän, en edes muista milloin viimeksi olisin kokenut pelkoa. Ennen maanantaita.

Menin sovitusti kahdeksi taluttamaan terapioita tallille. Veera heitti minut mopollaan kun olin vaihtanut tallivaatteisiin. Kahden ensimmäisen talutuksen jälkeen mietin, että onpa nälkä, mutta onneksi kohta pääsee kotiin syömään, ja popsin pari porkkanaa ponilta. Laiteltiin terapiaponi yhdessä kuntoon, talutin ruunan terassille ja näin, että pikkuveljeni soittaa kello 16:29. Vastaan, puhelimessa on äiti. "Meidän talo palaa." "Häh mitä vittua ootko tosissas mitä tapahtu?!" oli selkokiellistetty vastaukseni. "En tiiä, paloautoja ei näy ei kuulu", epämääräistä sönkkäystä puolin ja toisin ja puhelu katkaistiin. Tähän mennessä olin istuutunut terassille ja tyrkännyt Sypen narun terapeutille, joka sanoi, että miehensä on juuri lähdössä kotiin ja voi nakata minut samalla. Vähän vaatetta mukaan ja matkaan. Viisi kilometriä ei ole koskaan ollut noin pitkä matka. Virpiniementieltä päästyämme näin paksun savun. "Voi vittu se on NOIN.." ja itseni kokoamisyritys, vieressäni oli nimittäin kolmivuotias lempilapseni. En ole koskaan ennen kironnut asiakkaan enkä pikkulasten edessä. En koskaan. Autosta tiputtauduin Kiviniementiellä, oululaiseen tapaan katsojia tapahtumapaikalla oli massoittain, ja kirmasin lähemmäs. Palomiehillä ei ollut aikomustakaan pysäyttää matkaani nähtyään, että olen selvästi sikäläisiä reaktiostani johtuen.

Lopputuloksena koko talo, melkein 18 vuoden aikainen koti, meni. Kirjaimellisesti savuna ilmaan. Henkilövahingoilta selvittiin, äiti urhoollisesti uhrasi henkensä ja pelasti marsunikin, joka viettelee nyt leppoisan lihavia päiviä Sofian hoidossa kunnes asuntoasiat saadaan hoitoon. Kolmivuotiasta gerbiiliäni äiti ei enää alkanut kaivamaan purujen seasta, mutta olen enemmän kuin kiitollinen ja onnellinen Pippinin pelastamisesta. Ihana kummisetäni ajeli tiistaina Espoosta apukäsiksi ja aivan korvaamattomaksi avuksi, pelastaen samalla kovalevyt -niin ulkoiset, kuin läppäreidenkin. Yksikään tietokone, tai mikään muukaan sähkölaite, ei selvinnyt, mutta samainen setä toi mukanaan kasan miniläppäreitä, jollaiselta nytkin tihrustelen ja raapustelen. Tämä on pahempaa kuin kaikki painajaiset yhteensä ikinä, mutta tästä kun selviän, selviän mistä vain. Ja nukun. Nukun koko syksyn.

Päivät ovat kuluneet nopeasti. Ihan järkyttävä määrä asioita tehtävänä ja selvitettävänä, blogin aiheisiin kuuluvista mm. ponille uusien rekisteripaperien sekä varaihottumaloim(i)en hankkiminen. Tuhoutunutta irtaimistoa ylöskirjatessa on kulunut useita päiviä, samalla väliaikaisvuokra-asuntoa etsien. Ja ettei tämä turhan helppoa olisi, minun ja Koon osoite vaihtuu. Aloitan elokuussa opiskelut Porvoossa. Asuntoa ei ole, paitsi ponille tietenkin hankin heti ensimmäisenä hyväksymispaperit lähetettyäni, on pitänyt soitella ympäri maata pyydellen uusia versioita kaiken maailman lippusista ja lappusista. Onneksi on maailman parhaat ystävät, naapurit ja sukulaiset, jotka majoittavat meidät, ottavat karvaisia perheenjäseniä hoitoon, metsästävät uusia tavaroita tuhoutuneiden tilalle, toimivat taksikuskeina, lainaavat peräkärryään tavaroiden säilyttämiseen ja luovat toivoa paremmasta huomisesta. Onneksi Koo on maailman paras Koo, jonka kaula ei kulu halailusta, jonka korvien välistä on maailman parasta katsella maisemia, jonka selässä unohtuu kaikki huolet hetkeksi, jonka laidunnusta voi pysähtyä katselemaan, ja jonka seurassa voi taas hymyillä.

Palaan blogin ääreen viimeistään muuton jälkeen. Siihen saakka toivottelen mennyttä parempaa kesää. Halatkaa läheisimpiänne, ette koskaan tiedä mitä puolen tunnin päästä tapahtuu.