Siinakin laukkaa nyt pilven päällä maailman täydellisimpänä pienenä enkelihevosena, ilman kipuja, yhdessä liian varhain varsansa jättäneen Chrisse-emän, varaäiti-Sandyn ja Koon kanssa. Hevonen, josta olisi voinut tulla ihan mitä vain, mutta sen ei koskaan tarvinnut edes kasvaa aikuiseksi.
Hevonen, jonka kohdalla voi vain todeta, että aina ei todellakaan mene nallekarkit tasan. Olen äärimmäisen kiitollinen Siinalle kaikesta, mitä se opetti, ja Minkalle, kun sain sen kanssa toimia ja opetella yhdessä. Olen myös hyvin surullinen siitä, että hevonen, jonka jokainen ruoka-annos laskettiin tarkkaan aivan alusta saakka, joka eli aina vaihtelevapohjaisessa pihatossa, ja jonka saldoksi jäi parikymmentä kevyttä liikutuskertaa, jouduttiin 4,5-vuotiaana lopettamaan jalkojensa takia. Tiedossa oli yhden jalan, oikean takakintereen, rikkoisuus, mutta avauksen jälkeen löytyikin rikkoa joka jalasta; etupolvista sekä molemmista kintereistä. Nivelnesteitä ei löytynyt juurikaan yhdestäkään nivelestä. Synnynnäinen valuvika siis.
Lopullinen diagnoosi veti sanattomaksi, eikä voinut kuin miettiä, miten kiltti ja nöyrä hevonen Siina sen toisinaan rasavillin ulkokuoren alla oli. Ja miten pienet oireet noinkin kipeällä hevosella oli -en halua edes miettiä, miten isot muutokset sellaisen hevosen nivelissä on, joka tekee muutakin kuin toisinaan jumittaa paikoilleen tai haluaa kulkea tien piennarta.
Mielettömän hauska hevonen, jonka kanssa oli aina kivaa, aika ei käynyt koskaan pitkäksi ja joka opetti hurjasti. Kiitos Siina.
Hevoseton olin kokonaisen vuorokauden, kunnes vanha tuttu puolentoista vuoden takaa lähestyi ja muistutti poninsa olemassaolosta. Viime aikoina vähäiseen vapaa-aikaan on mahtunut sen verran sisältöä, että poni on aika pitkälti jatkanut oloneuvoselämäänsä, mutta eiköhän siihen tule muutos piakkoin.
