sunnuntai 14. helmikuuta 2016

(Poni)ystävän tärkeys

Koo asui ennen meille tuloaan yksin. Ratsastuskoululle myyntiin tullessaan sitä ei voitu laittaa ponilaumaan, sillä ruuna ei osannut ollenkaan pitää puoliaan muuan kimolta kaksikolta, joten poni eli suomenhevosten ja puoliveristen keskellä. Ratsastuskoulun loputtua poni ja muutama suomenhevosruuna muodostivat pienen lauman syksyyn saakka, kunnes Koo muutti pienemmälle tallille. Sen jälkeen laumakavereita on tullut ja mennyt, tallipaikkaa on vaihdettu muutamaan otteeseen, ja poni on sopeutunut jokaiseen kokoonpanoon. Eräänä talvena poni tarhasi hetken yksin, ja nyt jälkeenpäin ajateltuna en edes muista tai halua tajuta siihen syytä. Takkulaan muuttaessa tajusin oikeasti, ettei se, että ponilla on seuraa, ole riittävä. Seuran pitää olla hyvää, sille persoonalle sopivaa.

*1

Siinä (iki)nuorten laumassa Koo muuttui. Vain ja ainoastaan positiivisempaan. Siitä tuli eläväinen, se kannusti ja yllytti varsoja hippaan ja parranrepimiseen, ihmisten kanssa poni oli sekä rauhallinen ja tyytyväinen, mutta myös pilke silmäkulmassa sopivasti jekkuileva. Lomaillessani äiti kävi hoitamassa Koota, edellisillä tallipaikoilla poni ei välttämättä antanut kiinni, kuopi ja häsläsi, saattoi karata tai muuten aiheuttaa harmaita hiuksia. Takkulassa oli poissaoloni aikana juuri käynnissä vuosittainen tallin pesu ja desinfiointi, joten sinne ei hevosilla ollut asiaa. Vaan niin äiti sai hoidettua ponin, tarhan aitaan kiinnitettynä tai naru kaulalla. Kävimme joitain kertoja äidin, Koon ja Mailan kanssa kävelyillä, ilman ongelmia vaikka tamma sooloilikin.

*2

Takkulasta lähdettyämme ponilla ei ole ollut huonoja kavereita, (itse asiassa Siina on sille edelleen erittäin tärkeä, ruuna yrittää aina poiketa tamman luo kun kuljemme sen tallin ohi) perusresurssien puute ajoi kaverukset kuitenkin kinastelemaan ja kiukkuamaan toisilleen. Pihattoon kolmanneksi laitettu suomenhevonen ei ollut Koolle mitenkään tärkeä, poni piti sen kurissa ja nuhteessa, jonka putte kosti Siinalle. 


Nykyiselle tallille päästyämme poni laitettiin pihattotamman ja talliasukkiruunan kanssa samoihin aitoihin, ruunat lyöttäytyivätkin nopeasti yhteen. Tallille saapui uusi vuokralainen joka halusi hevoselleen kaverin, joten talliasukkiruuna laitettiin tulokkaan luo. Pidemmän päälle näiden kemiat eivät kohdanneet, jonka vuoksi tällä hetkellä Koo tarhaa päivät ruunan ja yöt tamman kanssa. Näitä kolmea ei enää viitsitty näillä pohjilla yhdistää uudelleen. Koo on omaksunut seuralaisroolinsa taas jälleen kerran loistavasti; aamuisin kipittää portin avatessa toisen tarhan puolelle ja illalla saman portin auetessa siirtyy pihaton puolelle. Tämä ruunakaksikko on siis aina yhdessä kun itse käyn tallilla, ja eilen Koota hakiessani pojat kirmasivat pukkilaukalla portille ennen kuin ehdin edes viheltää. On ihana nähdä eläväisiä ja loistavasti toimeentulevia hevosia!


Hakiessani ruunan tarhasta se saa yleensä kulkea irti, eikä ole yksi eikä kaksi kertaa kun se on käynyt tallin kolmatta ruunaa moikkaamassa. Tuota tulokasta ei koskaan, mutta ruuna vetää puoleensa ja pojat parrastavat toisiaan aidan yli. Ehkäpä nämäkin ruunat saavat ensi kesänä laiduntaa yhdessä ja roikkua toistensa hupuissa ja loimissa, tämäkin kun on varsin ötökkäherkkä.


Mutta on se poniystävä poni-ihmisellekin tärkeä. Vaikka Koo on mahtava ja kaikin puolin loistava otus, olen hankkinut itselleni kääpiöaddiktion. Etenkin vuodenvaihteessa ja alkuvuodesta perusmielentila oli ikävästi pakkasen puolella, mutta heti, kun aloin edes suunnittelemaan itselleni sitä parasta ajanvietettä, mieli kirkastui hurjasti. Jokaisen roksuilun jälkeen tunnelma hipoo korkeuksia vaikkemme mitään järkevää olisikaan tehneet. Tällä viikolla tein hankalan päätöksen kissastani luopumisesta, juurikin ystävän tärkeyden vuoksi, enkä siinä ahdistuksessa viitsinyt lähteä Rockya, enkä juuri Kootakaan moikkaamaan. Oravanpyörä oli valmis, juuri noina hetkinä sitä turpaterapiaa tarvitsisi kaikista eniten. Päätöksenteon ja kissan kissatalolle palauttamisen jälkeen olenkin pitänyt itseäni kiireisenä ajamalla päivittäin 55 kilometriä poneja moikkaamaan. Nyt asuntoni on luonnottoman tyhjä, mutta kissalla on kissaystävä ja se etsii uutta kotia joko kissaystävänsä kanssa, tai perheeseen, jossa sille on jo nelijalkaista seuraa.

*3

*Nämä ystävykset eivät valitettavasti ole enää missään tekemisissä toistensa kanssa. 1) Koo muutti Takkulasta jättäen varsat keskenään, mutta loppuvuodesta Tarmo (ruunikko soihtuhäntä) menehtyi ähkyleikkauksessa. 2) Sandra palautui omistajalleen jättäen Serafiinan aikuisten tammojen sekaan, kirjavahan oli Takkulassa vain ylläpidossa. 3) Yoda-koira muutti eroahdistuksen vuoksi takaisin vanhemmilleni, Matti Katikainen palautui kissatalolle stressaantuessaan yksinelämisestä. Näistä jokainen olivat erittäin hyviä ystäviä keskenään, sääli, että etenkin eläinten ystävyyssuhteet katkeavat niin helposti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi jo etukäteen, ne piristävät aina päivää! Kommenttien valvonta on päällä, joten hyväksyn ne ennen julkaisua -älä siis ihmettele, jos kommenttisi ei tule heti näkyviin. :) Halutessasi voin olla julkaisematta kommenttisi, kunhan ilmoitat siitä minulle.