Kotimatka

Olimme heti ensimmäisinä kello kahdeksalta hotellin aamiaisella, tankattuamme itsemme palasimme Malinin luo. Tamma oli kasvattajansa kanssa tallissa, harjattuna ja innokkaana tekemään mitä vaan. Traileri sen sijaan oli jäässä. Vetopää toimi vasaran kanssa, yhdistelmän kytkettyämme huomasimme että toinen vasemman puolen renkaista ei pyöri. Sitä peruutettiin ja vedettiin eteen ja peruutettiin ja vedettiin ja mitään ei tapahtunut. Johan koko reissu olikin sujunut liian hyvin! Yritin ottaa heinäverkon ja mukanani tuoman riimun naruineen trailerista, mutta yllätys yllätys, etuovikin oli jäätynyt kiinni. Takasilta sentään aukesi, sitä kautta hain tavarat ja lähdimme hakemaan heiniä (ja ehkä kävimme ihailemassa lampaita ja karitsojakin...) miesten värkätessä kopin kanssa. Tovin päästä meille tultiin ilmoittamaan, että rengas pyörii, poni kyytin. Riimu päähän, silta auki ja poni kyytiin. Paitsi että siinä vaiheessa, kun tammalla oli vasta etujalat sillalla, sen takajalat luistivat alta ja koko poni oli polvillaan. Nonni, nyt se katkas jalkansa, paitsi että kävelytys pihassa todisti ajatukseni virheellisiksi. Pieni naarmu, ei sen pahempaa. Uusi yritys, tällä kertaa Malin ei ollut yhtään niin mielellään lähdössä matkaan, mutta porkkanan voima on suuri ja junnu kiipesi kyytiin olosuhteet huomioiden erittäin reippaasti. Luukut kiinni, narut kiinni ja matkaan.

Ensimmäinen pysähdys oli noin tunnin päästä, silloin minua tervehti hieman hikinen ja tärisevä, mutta heiniä syönyt tamma. Siinä sitten stressasin seuraavaan pysähdykseen saakka, silloin Malin oli jo lähes kuivunut eikä tärissyt, hieman huolestunein silmin katseli maailmaa. Ja sama näky oli joka pysähdyksellä. Pirkkalassa otimme vähän pidemmän tauon, yritin juottaakin tamman mutta ei maistunut vesi, ja omenamehulla sitä maustaessani tamma katsoi epäluuloiseesti että yritänkö myrkyttää hänet tuolla litkulla. Sen oli tarkoitus jäädä viimeiseksi stopiksi, mutta Hyvinkään jälkeen kopissa kolahti niin, että oli pakko käydä vielä kurkkaamassa että onhan tamma pystyssä. "Ai nytkö ollaan vihdoin perillä" oli tamman ilme.

Selvisimme 500 kilometrin matkan Porvooseen, huh! Kävimme muutaman kilometrin päässä kääntämässä yhdistelmän päästäksemme pihatien paremmin ylös, alku oli lupaava mutta mutkan jälkeen Bemarini hyytyi. Siihen jäätiin. Voi vttu. Mäki oli niin jyrkkä, ettei siitä voinut lähteä hevosta pakittamaan ulos, ja niin kapea, ettei etusiltaa saanut auki. Ei siis auttanut kuin pakitella yhdistelmää. Pienen hetken ajan koppi veti autoa, en ole koskaan ollut niin lähellä sydänkohtausta. Järkyttävä tunne. Enkä ole koskaan ollut niin kiitollinen siitä, että matkaseuraksi lähtenyt poikaystäväni vihaa matkustajana oloa ja ajaa aina, kuten tänäänkin. Pienen pienin pätkin peruuttelimme mäkeä alas, kohtaan, jossa se ei ollut niin jyrkkä ja mutkikas. Letka linkussa parkkiin, poni irti ja etusilta auki. Malin, joka kasvattajallaan oli tottunut etupurkukoppiin, katseli siltaa epäilevästi, kerran pakitti takaisin traileriin kunnes lopulta laittoi etujalkansa sillalle ja hyppäsi. Suoraan metsäiseen, hyvin jyrkkään mäkeen, sen sijaan että olisi vain ohittanut auton ja kävellyt tietä pitkin pihalle. Rämmimme ylös, Malin oli sitä mieltä että tosi kivaa, jee, kiipeilläään! Talsimme talon viertä pihan poikki hevosten tarhaan, jossa kävimme kiertämässä aidat ja tutkimassa kaikki aitojen sisäpuolella olevat risut ja lumikökkäreet odotellessamme Malinin uutta kaveria saapuvaksi. Sitä yhdistelmää ei yritettykään vetää ylös, vaan peruutettiin tien alkuun josta Alpo purettiin. 

Hevoset tervehtivät toisensa hirnuen, kävimme yhdessä vielä kiertämässä tarhan pihattoineen ympäri ja irrotimme narut riimuista. Hirveän villit hevoset jäivät niille sijoille kaivelemaan ah niin mehevää viimevuotista ruohoa lumen alta ja meidän kävellessä lähtivät ne seuraamaan. Malin koitti käydä moikkaamassa Alpoa muutamaan otteeseen, mutta Ape lähinnä käveli sitä karkuun. Alpo oli selvästi ihastunut metsäosioon tarhassa, Malin sen sijaan olisi tykännyt tutkia peltoa muttei uskaltanut lähteä sinne yksin -tamma seisoi pellon ja metsän rajalla, hirnui ruunalle ja kirjaimellisesti viittoi päällään että tule tänne! Alpo ei vastannut kutsuun, joten tamma kipitti kiireenvilkkaa ruunan kylkeen kiehnäämään. Hetken kuluttua hevoset olivat kuitenkin jo samalla heinäverkolla syömässä ja illan mittaan hevoset nähtiin vain vierekkäin tai possujunassa kulkemassa.

Sama jatkui myös seuraavana aamuna, kaikkialla kahdestaan ja heti näyttivät ystävystyneen!