#tbt osa 6

Viime viikon tiistaina päättyi eräs aikakausi minun ja Koon elämässä, ja samalla sammui yhden elämän liekki. Sain Janitalta silmäkulmia kostuttavan viestin. "Tuffer nukkui pois levollisesti ja oli urhea loppuun saakka. Papalle maistui heinänkorret vielä viimeisillä hetkilläkin. Kiitos sulle, kun oot ollu Tufferin kaverina nämä vuodet ja huolehtinut siitä silloin kun olen itse ollut poissa. Ikävä on suuri." Koon neljän vuoden takainen, myös neljän vuoden aikainen, poikaystävä Tuffer saateltiin tuttujen ihmisten seurassa, tutussa paikassaan viimeiselle matkalle. Alkujaan Ruotsin poikia oleva risteytysponi ehti kunnioitettavaan 32 vuoden ikään -ja kaikin puolin kunnioitettava poni muutenkin. Tämän postauksen ajattelinkin omistaa tälle ponille, joka kahdeksan vuoden aikana ehti opettaa kaikennäköistä, niin minulle, Koolle, ja varmasti monelle muullekin.

Kaikki alkoi syksyllä 2006, kun päätimme siirtää Koon ABC-tallilta pienemmälle ja edullisemmalle kotipihatallille Pohjois-Kelloon. Siskoni Ronja ratsasti Koon uudelle tallille muutaman kilometrin matkan tallin omistajan ja hevosensa johdatellessa joukkoa, me loput menimme autolla. Ratsukkojen saavuttua määränpäähän Koo käytettiin karsinassa, jossa se tuttuun tapaansa kävi ensimmäisenä pyörimässä puhtaissa puruissa, jonka jälkeen Koo laitettiin lauman luo tarhaan. Lauma koostui tuolloin tallin omistajan 10-vuotias puoliveriruunasta, 12-vuotiaasta lämminveritammasta, sekä luonnollisestikin Koosta ja Tuhvesta. Puoliverinen oli lauman ehdoton johtaja alamaistensa kuunnellessa käskyjä -ja kun muukalais-Koo laitettiin samoihin aitoihin, käsky oli pysyä laumana ja syrjiä muukalaista. Tuffer osoitti kuitenkin mieletöntä symppisluonnettaan heti alusta asti, ja äärimmäisellä päättävyydellä totesi johtajalle, että minähän menen tutustumaan uuteen poniin! Puoliverinen koitti estellä Tufferia, mutta kun Poni Rohvessori (palaan tähän myöhemmin) jotain päätti, se päätös myös piti. Siitä lähti Koon ja Tufferin mielettömän hyvä ystävyys. Joko aika kultaa muistot, tai Koolla ei ihan oikeasti ole Tufferin jälkeen näin loistavaa ystävää ollut. Tuo päättäväisyys olikin ponissa varsin ihailtavaa, tuollaisella tahdonvoimalla varustettu ihminen saisi varmasti paljon hyvää aikaan maailmassa -vaan niin sai tämä ponikin.

Koo ensimmäistä päivää uudella tallilla

Joskus saimme Janitan kanssa idean kokeilla poneilla ohjasajoa ja virittelimme poneille juoksutusliinat suitsiin ja suuntasimme läheiselle pellolle. Joskus päätimme pitää montékisan pellolla ja kirmasimme pellolle tallatulla kentällä palleroilla ihan säälittävää vauhtia -mutta se oli hurjaa ja hauskaa! Joskus täytimme taskut eväsporkkanoilla ja suuntasimme metsään muutaman tunnin vaellukselle. Joskus kävimme kestävyysmaastoja, joiden jälkeen reidet huusivat hallelujahia seuraavan viikon. Joskus pystytimme pellolle esteen, jota ylitimme vuorotellen. Joskus eksyimme kentällekin pyörimään. Erään kerran saimme idean kokeilla tandem-ratsastusta Tuhvellakin -kerta se oli Koolla onnistunut, miksei papallakin? Kokeilu päättyi murtuneeseen solisluuhun, ja tästä lähti jokakesäinen luunmurtamistraditioni, joka kuitenkin päättyi jokunen vuosi sitten. Pidimme myös poneille kotisivuja jotka edelleen netistä löytyvät (ja minun puolestani sinne saavat jäädäkin, oh, good old memories) ja halutessasi pääset katsomaan vuoden 2008 ylpeydenaihettamme tästä.

Bongaa kipsi. Värttinäluu tosin murtui pyöräillessä. (...tallilta kotiin)

Kävimme muutamaan otteeseen tienaamassa poneille kaurarahoja talutusratsastuksilla, jossa ponit toimivat mitä loistavimmin. Helmikuussa 2007 kävimme myös match show'ssa, jossa Tuffer oli tapahtuman vanhin otus ja sai "Teräsvaari"-maininnan.

Jonain vuonna kävimme Janitan kanssa tallin omistajan pitämillä tunneilla, tai ainakin tarkoituksena oli. Kumpikaan meistä ei ole, eikä ollut tuolloinkaan, minkään sortin tuuppaaja tai kilparatsastaja, joten joinain torstaina ilmoitimme tallin omistajalle, että "nyt tuulee, Karkki pelkää, ei voida tulla tunnille". Enimmäkseen pidimme kuitenkin vain hauskaa ponien kanssa, vuorotellen tytöt ja ponit keksien toisilleen tempauksia; milloin me päätimme kokeilla jotain uutta, kuten hiihtoratsastusta, milloin vuorostaan ponit päättivät karata tai kaataa harjalaatikot ja rikkoa sumutinpullot.

Tylsää ei koskaan ollut, ja vaikka toinen poneista olisikin ollut kävelytyskuurilla, jos kyytiä ei saatu niin tallille käveltiin vaikka satoi vaakasuoraan ja mutaa oli kainaloihin saakka. Opetimme poneille maailman tarpeellisimpia temppuja, kuten kirahvivointia. (havainnollistava kuva alla) Vähitellen kuitenkin koulu alkoi viedä Janitalta poneiluaikaa ja yhteiset hevostelut jäivät harvinaisemmiksi hetkiksi. Tosin sitäkin arvokkaammiksi! Tuffer kuitenkin sulautui jokapäiväiseksi asiaksi elämääni, sitä näki päivittäin ja joka päivä sille piti kiikuttaa porkkanaa -tai paremman puutteessa pieni tuppo heinää.

Tuffer kasvatti talveksi aivan järjettömän pitkän ja muhkean talviturkin, en oikeasti ole koskaan nähnyt vastaavaa vaikka hc-ponityttö olen koko pienen elämäni ajan ollut! Vuosittain ponin karvojen pituutta mittailimme, vuonna 2008 Tufferin peitinkarva oli kahdeksansenttistä ja partakarvoihin hyvä lisä päälle. Luonnollisestikin vuosi vuodelta karvan pituus kasvoi joka talvi. Valitettavasti en talvikuvia löytänyt, mutta jos vielä joskus löydän hevosen, joka vastaavanlaisen karvan kasvattaa... säälin sen omistajaa keväällä. Mitä taas Rohvessorointiin tulee... Koko poni oli olemukseltaan vähän hassahtaneen harmaahapsuisen professorin oloinen, joka selvästi teki tieteellisiä tutkimuksia, noh, kaikesta. Porkkanan koostumuksesta ja kosteusprosentista, laitumella löytyvästä kasvillisuudesta (keräämällä ja kuivattamalla niitä jouhissaan) ja lantakasoista. Koo oli Tuhvelin henkilökohtainen avustaja, josta tuskin oli oikeasti muuta kuin henkistä tukea.

Tuli loppuvuosi 2010 ja muutimme Koon erinäisistä syistä Kivariin. Tuffer jäi Pohjois-Kelloon, ja vaikkei näiden tallien välillä ole kuin pari kilometriä väliä, jäi Tuhven näkemiset autolla ohi ajaessa kuikisteluun. Viime elokuussa kävimme kuitenkin Janitan ja ponien kanssa merellä, jolloin ponit näkivät ensimmäisen kerran vajaaseen kolmeen vuoteen. Alun "ei oo totta, ootko se tosissaan SÄ?!"-haisteluiden jälkeen ponit kipittivät metsäteitä pitkin aivan kuten ennenkin. 

Elokuun alussa sain Janitalta viestin, jossa kerrottiin Tufferin viimeisen matkan olevan edessä nyt tulevana syksynä, ja Janita kysyi, josko haluaisin käydä ponia vielä moikkaamassa. Nostalgiointituokio sovittiin heti seuraavalle päivälle, ja kävin vielä myöhemminkin ponia katsomassa. Oli aivan ihana nähdä poni niin elinvoimaisena ja pirteänä! Harmi, että vanhuus tuo vaivansa mukanaan, eikä Tufferiin meinannut enää ruuat imeytyä hyvästä ruokahalusta huolimatta, ja Tuhven matka päättyi 26.8., saman tallin pihassa jossa oli viimeiset kahdeksan vuotta asunut, saman ihmisen seurassa joka oli sitä kymmenisen vuotta hoitanut. Kaunis loppu kauniille hevoselle.