Kännykkäkuvakuulumiset

Huhhuh, olisi taas monenlaista kuvaa ja vähän videotakin ja vielä enemmän kuulumisia ja mietteitä, täytynee alkaa purkaa kasaa! Aloittakaamme kännykkäkuvista kuvatekstein kertoiltuina;

Näitä vau-siinä-ponin-naama-selästä -kuvia on ihan jättemycket. Tämä on sellaiselta reissulta, jolloin lähdimme seikkailemaan umpimetsään. Alku oli varsin kiva, sen jälkeen eksyimme, jalkauduin, poni olisi halunnut vain syödä, olin ihan varma että karhu tulee ja syö meidät sillä emme pääsisi sitä todellakaan karkuun siellä maastossa, joten kuuntelimme Robinia. Ihan törkeän kovalla. Löydyimme polulle, jossa meinasin itkeä tirauttaa pari kyyneltä ponin kaulaa vasten.

Tämä osuus oli ehdottomasti kamalin, vaikkei kuvassa edes pahalta näytä. Seison kiven päällä, joka puolella paitsi tuossa missä poni seisoo, oli puolen metrin syvyisiä kuoppia, joissain paikoissa kiviä ja toisaalla taas suomaisen upottavaa. Ei enää ikinä.

Pihattotarhan nolikset sekä naapuritarhan putte, johon Siina etenkin on hyvin ihastunut, mutta joka on jo siirtynyt talvitarhaansa pois ponien näköpiiristä.

Ponit punaisissa. Loppupäiväksi sekä yöksi luvattiin sadetta, vaan se loppui jo ennen kuin olimme takaisin keskustassa.

Päivänä eräänä velloin erittäin syvällä, laitoin eräälle kotiteurastajalle viestiä josko hänelle tuollainenkin poni kelpaisi, sain myöntävän vastauksen, tarrasin ponin mukaani ja lähdin metsään vuodattamaan kyyneliä. Se oli kamala päivä se.

Vaan niin oli tämäkin. Tuli melkoinen epäonnistujafiilis, epätoivo, viha, sekä luovuttajaolo. Voi viddu.

Kissa kotiutui ennen edellistä kuvaa vaan tämä kuva on otettu tuon jälkeen. Siinä Kyltsi, mahdottoman hieno tyyppi, joskin silmien putsauksen vuoksi olemme jonkin kerran ottaneet yhteen ja siitä taisteluarpia muistona. Minulla siis ainoastaan.

 

Kuvienottopäivänä kävimme tallustelemassa kymmenen kilometrin lenkin ponien kanssa, minä Siinaa jarrutellen ja Minka Koota hinaten.

 

Loppumatkasta Siinakin malttoi seisoa hetken paikoillaan poseeraten!

Seuraavanakin päivänä talsimme pitkin metsiä, vähän lyhyemmän lenkin tosin, ja Minka menomatkan selästäkäsin kävelyttäen. Siina oli jo huomattavasti vähemmän menossa joka suuntaan ja Koo osasi hölkätä välillä jo oma-aloitteisesti varsaa kiinni!

Kävimme viikonloppuna mutkan Keravalla hakemassa Koolle Hilton Herbsin Bye Bye Itch-rehua sekä voidetta, tähän mennessä olen hyvinkin vakuuttunut niiden toimimisesta. Ja yrtitkin poni lipittää varsin kiltisti, kun ne on sotkettu Biobakin ja veden kanssa mössöksi! Torstaina Koolla onkin sitten raspaus, ja hevoshierojaopiskelija käynee sen jumit läpi jossain vaiheessa. Vielä kun kainaloiden öttiäisten puremat parantuisivat, voisi lähteä maastoilemaan kunnolla satulan kera -olen vähitellen hysterisoitunut ponin selän painumisesta ja rasittumisesta, joten ihan turhan mielelläni en satulatta moisia lenkkejä enää heitä.

Yksi liikaa?

Materiaalia olisi taas useamman päivän ajalta, videoiden sekä kuvien muodossa. Täällä ollaan kuitenkin viime viikot valuttu melkoisessa matalapaineessa. Olen varma, että tämä muutto oli surkein asia, mitä Koolle olisi voinut tapahtua. Olin varma, että entinen kiertolaisponi ottaisi tämän ympäristön vaihdoksen yhtä lunkisti kuin viime kesänä Bonazaan polttiaisia karkuun siirryttyämme. Tai sitä ennen Kivariin mentyämme, kun poni heittäytyi saman tien piehtaroimaan. Eikä sitä edeltävässäkään muutossa ollut Koon osalta ongelmia, lauman pomoruuna vain ei päästänyt muita hevosia ponin luo pariin viikkoon. Siirsimme Koon pois ratsastuskoululta, josta sen ostimme, 2006 syksyllä, neljän hevosen kotipihatalliin. Marraskuussa 2010 Koo muutti Kivariin, ja heinäkuussa 2014 Bonazaan, alunperin ajatuksena oli viettää siellä korkeintaan marraskuulle kunnes polttiaiset olisivat kuolleet, mutta jäinkin tallille töihin ja Koo jäi samalla terapiaponiksi. Reilu kaksi viikkoa sitten pakkasin omaisuutemme autoon ja hurautimme toiselle puolen maata, ponin kuori mukanani, vaan psyykkinen puoli taisi jäädä Joosepin, Tarmon, Ruutin, Sypen sekä Sandran luo. 

Kutina ei lopu. Ei mitenkään. Ponin naamassa alkaa olla enemmän reikää kuin nahkaa, korviin oli yhden yön aikana ilmestynyt vuotavat haavat. Histeciä menee kuin heinää, pimeään pihattoon vapaa pääsy ja loimi sekä huppu yötä päivää. Derfenit, joiden kulumista ei alkukesästä huomannutkaan, ovat loppumassa. 

Koo ei ole koskaan ollut näin kamala. Ei koskaan. Ei osaa olla yksin tarhassa, huutelee ja juoksee, kutiaa kun niin ahdistaa. Alkuun poni ei osannut seistä paikoillaan tarhan ulkopuolella, nykyään siltä osin poni on jo palautunut ennalleen, joskin järjetön säpsyily ei ainakaan toistaiseksi ole kadonnut. Ruoka-aikaan tai herkkuja antaessa Koo latoo Siinaa päin armotta. Ruunalle annetaan ruuat ensin, sitten Siinalle, ja poni lähtee varsan kupille. Varsa ei väistä, eikä todellakaan tarvitsekaan omilta ruuilta poistua typerän ruunan takia, ja poni maistattelee takakavioitaan. Poni, jonka en ole ennen nähnyt potkivan ketään, eikä kukaan muukaan ole moista todistanut.

Keskiviikkona lähdin mukaan klinikalle Siinan jalkoja kuvaamaan. Mitäs muutakaan sieltä löytyi kuin murtuma puikkoluusta, erittäin todennäköisesti potkusta aiheutunut, ja tuore. Pihatossa ei ole muita asukkeja. 

Vähän meinaa masentaa. Koolla on kiepsahtanut kuppi niin nurin, etten todellakaan usko että se palautuu omaksi itsekseen vaikka antaisi kuinka aikaa. Etenkään, kun Siina täysin ymmärrettävästi poistuu pihatosta ja Koolle olisi mahdollisesti tulossa uusi toveri tarhaan -lisää stressinaiheuttajaa sekä ponille että minulle. Mielenterveyden rippeet tipahtelevat kelkasta pois, VMP sanon minä. Tällaisia kuulumisia tällä kertaa, jatkan vaihtoehtojen punnitsemista ja palailen blogin ääreen kun olen viisaampi. Onneksi tiistaina saan kämppiksen kun haen PSEYltä kissan, saapahan ajatuksia pois eikä tarvi yksinään kyyhöttää iltoja ponia miettien.