Kuvaoksennus

Osa yksi. Mistä aloitan? Ehkä aikajärjestyksessä. Tänne on tullut kevät! Vihaan kevättä. Tätä oksettavaa mutakura-aikaa, ehdottomasti pahinta. Sitä, kun ötökät heräävät riesakseni. Ja kun kaikki mörrimöykyt heräävät talvihorroksesta ja baanailevat mopoillaan pitkin kyliä, ja noin miljoonasti tallin ohi. Määkin haluun!

Tuossa tasan viikko sitten pidimme keväisen kuvaussession yhdessä Ellin ja Veeran, sekä hevostemme kanssa. Tai siis kolme hevoista ja yksi poni, joka tykkäsi pilata jok'ikisen kuvan... Sessiot alkoivat tarhakuvailuilla, joihin mannekiineiksi pääsi kolmikko KPS. Siitä läjästä ainoa edes lähelle onnistunut asettelematon kuva yllä. Seuraavaksi tähtäimeen hyppäsi Veera ja Velmu, joiden kanssa meni hermot ja jouduin lopettamaan kuvailut kesken, vailla pienintäkään hajua, josko kuvista edes yksi olisi onnistunut. Jos hevosen sai seisomaan paikoillaan, ja vielä korvat hörössä, ei se toinen kuvattava ollut mitenkään... kuvattavan näköinen... Edustavin alla:

Tässä välissä Elli oli kuskannut Papin talliin, ajatuksenaan lähteä ratsastusretkelle kentälle. Minä olinkin ilkeä ja varastin Koon ohella Sypenkin mukaani, puunailin pahimmat roskat poneista pois ja aloin metsästämään ruunikoille edustavaa varustusta kuvauksiin. Koo sai naamaansa nahkapäitset kera sileiden nahkaohjien, ja Sypelle Papin nahkariimu. Papi, tallin ja täten myös kolmikon ehdottomasti nössöin lapashevoinen, sai ylleen suitset ja ketjunarun -hei haloo...

Talsimme tallin takana sijaitsevalle pellolle, jossa yritimme saada ponit poseeraamaan nätisti kameralle. Syppe ei halunnut pysyä paikoillaan. Vanhukset kyllä pysyivät, mutta niistä pienempi näytti lähinnä puolikuolleelta muulilta. Jopa kaksi (/80) edustavaa kuvaa löytyi, jes! Yllä niistä toinen. Ryhmäkuvausten jälkeen ponit pääsivät yksityiskuviin, ensimmäisenä Syppe. Pitkästä aikaa kuva, jossa alkaa palat loksahdella paikoilleen ja josta voin melkein sanoa tykkääväni!

Sylpyrän jälkeen kameralla osoiteltiin Papia:

Ja viimeisimpänä haasteellisin, eli Koo. Paikallaanhan se edelleen pysyy, mutta... Ai katsohan, siitä ei edustavaa kuvaa tullutkaan! Kuvausten jälkeen punaruunikot pääsivät kentälle kirmaamaan irti, samalla kun Elli ratsasteli Papilla. Ja poneilla oli hauskaa!

Hauskanpito päättyi kuitenkin valitettavasti lyhyeen, kun kentälle oli muitakin käyttäjiä ja ruunat piti pyydystää naruihin. Kävelimme aikamme KS-kaksikon kanssa ympäri kenttää, kunnes Elli kyllästyi ratsuunsa ja tuli vaihtamaan Papin Syppeen. Vaihtelimme hevosia ristiin rastiin. Jossain välissä Veerakin tuli taas kentälle, ja Veera tarttui Papin naruun, minä hyppäsin Sypen kyytiin ja yritin epätoivoisesti saada sitä toimimaan kaulanarulla, samalla kun Elli viiletti Koolla pitkin kenttää. Lopuksi Syppe pääsi vielä juoksemaan viimeiset virtansa vapaana, kun minä en enää kestänyt istua sen turhan hoikassa kyydissä.

Kiitos tytöt ja ponit kivasta päivästä!

Onko mitään parempaa

kuin tämä?



Ei ainakaan minulle. Ihana, ihana pieni poni. Ehkä on taas aika herätellä blogia henkiin. Olen viettänyt koko viikon ilman konetta, joten en ole myöskään Bloggerin puolella käynyt.

Lähdin tosiaan eilen tallille kera koiranuorison. (Leya ja Piu) Hyppelehdimme jo lähes sulaneiden laidunten kautti tallin pihaan, jossa viritin portinsitomisnarun ponin tarhapäits... kaulanaruun kiinni, ja herra Kaviokas lyöttäytyi lenkkiseuraamme. Nuorisosta vanhempi, eli Leya, joutui myös olemaan hihnassa -tuo kolmikko olisi löytynyt ensimmäisen vastaantulevan auton edestä, mikäli kaikki olisivat olleet irti, kuten myös herra Kaviokas on tottunut lenkkeilemään. Kaviokas ei nimittäin ole hirvittävän ihastunut Piuun, joka hästää sen jaloissa ja takana ja edessä ja vähän näykkii hännästä ja takajaloista ja haukkuu ja riehuu ja... Erään kerran ollessamme lenkillä tuossa samaisella pyörätiellä, joskin pidemmällä & lähempänä tallia, poni raivostui koiralle totaalisesti ja lähti ajattamaan sitä -suoraan kotipihaamme. Koira jäi sillä kertaa kotiin, ja jatkoimme matkaamme ponin kanssa kahden.

Eilinen reissu oli sikäli erikoinen, ettemme päässeet metsäpolun kautta kotipihalle, kun se on loppumatkasta eli jyrkähköstä ylämäestä lähes peilijäällä. Ja alkumatka mudalla.. Poni aluksi pelkäsi kyseistä polkua kaikkine kummallisine puisine siltoineen, mutta nykyään se yrittää aina ohi kulkiessammekin lähteä sinne seikkailulle. Poni lienee oppinut, että polulta on lyhyt matka kotiini, ja siellä saa aina herkkua -joko laiduntaa pihalla vapaana mielin määrin, tai isä tulee ruokkimaan palleroa porkkanoin ja leivin. Erään kerran kuljettuamme tämän asuinalueen läpi toiselta laidalta, ja yrittäessämme ylittää iik-niin-kamalaa lumivuorta, poni tokaisi että meikälle riitti vuorenvalloitukset, ja lähti rennon letkeään raviin. Ja suoraan kotiovellemme, jossa odotteli minua.

Vähän meinaa teksti lähteä seikkailemaan asioihin, jotka eivät ole niin olennaisia. Muttasiisjoo, eilen tosiaan kiersimme tuolta pidempää kautti, kokonaan asfaltoituja teitä pitkin kotipihalle, jossa poni yritti taas jälleen kerran päästä vierailulle sisälle taloon saakka, isä ruokki ponia kuivatuilla leivillä, ja minä pesin ponin kaviot ja jalat lumella. On kuitenkin ilmeisesti ihan normaalia, että minulla on aina kaviokoukku kodin ikkunalaudalla..? Talsittuamme hetken vähäisessä hangessa, laitoimme puudelit taloon ja lähdimme talsimaan takaisin kohti tallia. Pyörätielle päästyämme hyppäsin ponin kyytiin ja matkustin sen karvaisessa ja lämpimässä selässä tallille saakka. Tuo on vaan niin mahtava tätiratsastajan puskamopo, ainakin tallille päin mennessä.

Vaikka minun käteni edelleen oireilee keskiviikkoisesta Baronin selästä kuralätäkköön lentämisestä, ja vaikka ponia ei ole liikutettu ties kuinka pitkään aikaan, ja vaikka sillä oli varusteina tasan se kaulanaru, en pelännyt sekuntin sadasosaakaan, että poni jättäisi minut matkalle ja karauttaisi tallille, vaikka se olikin koko reissun ajan osoittanut omistavansa melko paljon ylimääräistä energiaa. Tai että se edes riistäytyisi hallinnasta. Tai edes kiihdyttäisi vauhtia ilman lupaa. Saman videon olisi voinut ottaa laukassa, reippaassa tai rauhallisessa, mutta hallinnassa olevassa. Alla superlaadukas kännykkävideo viimetalviselta reissulta, tuolloin meillä taisi kuitenkin olla päitset kera yhden narun. Halusin nauttia siitä hetkestä, kun aurinko vajosi puiden taa ja väritti lätäköt punertaviksi. Kun poni tallusti korvat hörössä välillä asfaltilla, välillä pientareen puolella. Kun upotin käteni ponin edelleen turhan pitkään ja paksuun karvapeitteeseen. Kun poni pysähtyi istunnan tiivistämisellä, ja halasin sen paksua ja karvaista kaulaa painaen pääni sen pörröiseen harjaan.