En tykkää kesästä. En sitten yhtään. Yh. Mene pois. Tyhmä kesä, tyhmät ötökät, tyhmä kutina. Tyhmintä kaikessa on se, että tuo poni on kaikilta muilta osin ehdottomasti maailman paras eläin, ainoastaan terveysongelmat, ja etenkin tämä jokakesäinen kutina, on, noh, aivan saatanasta. Olen sen verran kypsä koko asiaan, että olen täysin vakavissani miettinyt, lähestulkoon päättänyt, että tämä on Koon viimeinen kesä. Talvet menee ihan helposti jos poni saa olla pihalla, joten on hyvinkin suuri mahdollisuus, että meidän tarinamme loppuu ensi keväänä. Mitä loistavin 18-vuotislahja, menettää elämänsä hevonen ja paras ystävä, mutta tämä on ihan oikeasti syömässä mielenterveyteni. Tai ne viimeisetkin rippeet siitä, mitä olen saanut kynsin ja hampain pideltyä itselläni.
Asiaa helpottaisi, jos olisi vaadittavat resurssit; oikeanlaiset tilat erityishoitoa vaativan eläimen pitoon, tajuttomasti henkistä jaksamista ja ehtymätön rahasampo. Niillä pääsisi jo erittäin pitkälle. Olisi hiekkatarha kera pimeän pihaton jonka oviaukossa tuuletin puhaltamassa ötökät pois, se sijaitsisi tuulisella ja kuivalla alueella. Olisi lämmin vesi ja kunnollinen pesupaikka. Olisi tarhakaverit, jotka eivät riko loimia. Olisi poni, joka pitää päähuput päässään. Olisi jaksamista, ihan oikeasti motivaatiota eläimen hoitamiseen. Ja olisi sitä rahaa, millä ostella superkalliit loimet, vielä kalliimmat hoitotuotteet, kaikki. Mutta ei. On talli, joka ei ole missään nimeessä ötökät pihalla pitävä, on peltopohjainen tarha jonka vieressä suuri oja ja muilla suunnilla pienemmät sekä sitä ympäröi puusto, on kylmä vesi ja hevonen on pestävä pihalla, tarhakaverit silppuavat loimen päivässä riekaleiksi, ja polttiaisallerginen huppunsa hajoittava poni on myös pölyallerginen, joten sitä ei voi seisottaa tallissa. Ja on 17-vuotias tyttö, jonka vanhemmat ostivat hänelle ja isosiskolleen 8 vuotta sitten ponin, josta tuli vuosien saatossa nuoremman tytön paras, toisinaan myös ainoa, ystävä -terapeutti, opettaja, kaikki samassa.
Ilman Koota en olisi se ihminen, joka nyt olen. En todellakaan. Ilman kaikkia ylämäkiä en olisi päässyt nauttimaan alamäen ihanasta vauhdista, ilman näitä vuosia en olisi kasvanut tällaiseksi. Ilman jokailtaisia itkuja en tietäisi, miltä tuntuu kun kaksi elävää luottavat toisiinsa ja kulkevat oikeasti yhdessä. En voi sanoa, että ilman Koota en olisi hengissä -minulla olisi ehkä ollut joku toinen tukipilari, olisin ehkä hukuttanut murheeni päihteisiin, en välttämättä olisi enää tässä. Enkä todellakaan kirjottaisi tätä, tässä ja nyt, tähän blogiin. Jos hevostelisin, en olisi tällainen, kulkisin valtavirran mukana. En olisi tutustunut niihin ihmisiin joita Ituhipeiksikin kutsutaan, en olisi saavuttanut elämässäni mitään näin merkittävää, joka ehkä muiden silmissä on pientä, mutta minulle koko maailma. En olisi minä.
En tule enää koskaan löytämään eläintä, joka on puoliakaan siitä, mitä Koo on. Kukaan ei tule koskaan tietämään niin paljon salaisuuksiani kuin Koo. En ole vuodattanut minkään asian takia näin paljoa verta, hikeä ja kyyneleitä, sanonnan kaikissa merkityksissä, kuin Koon takia. Tuo pieni pyöreä poni on ehdottomasti parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut ja olen sille enemmän kuin elämäni velkaa. Olen kuitenkin siinä pisteessä, että joudun päättämään lähdenkö minä vai poni. En jaksa. En jaksa korjata loimia sormenpäät verta tippuen, huomatakseni seuraavana päivänä loimen olevan taas riekaleina. En jaksa pestä ja rasvata ja öljytä ja myrkyttää ponia tunti tolkulla, nähdäkseni seuraavana päivänä ponin hankaavan itseään aitoihin. En jaksa nähdä parasta ystävääni tuskaisena päivä toisen perään, todetakseni, että olen tehnyt kaiken oloasi helpottavan mihin pystyn. En jaksa itkeä itseäni uneen ilta toisen jälkeen. "Älä koskaan sano 'en koskaan'", mutta en koskaan enää halua kesäihottumaista hevosta. Ponin pitäminen on palkitsevinta ja opettavaisinta koskaan, kesäihottumaisen pitäminen on masentavinta koskaan.
