Koneen avaaminen voi toisinaan olla kovin rankkaa; en roiku täällä nykyään kuin hyvällä tuurilla kerran-kaksi viikkoon...Viimeiset pari viikkoa olemme Koon kanssa viihdyttäneet erään tallilaisen muistaakseni 5- ja 6-vuotiaita lapsia; poni on saanut nauttia kuudesta rapsuttavasta, ruokkivasta ja harjaavasta kädestä; olemme leikkineet hippaa ja piilosta, sekä olemme käyneet kävelyillä. Enkä voisi liiaksi tuota eläintä kehua, jaksan yhä edelleen yllättyä sen fiksuudesta ja hyvistä tavoista! Se tykkää koetella rajoja hevosihmisten kanssa, se ei tykkää suuresta osasta hevosihmisistä, se ei toimi läheskään yhdenkään kaverini kanssa, ja se toisinaan tykkää myös harrastaa kiivaiden vastaväitteiden sylkemistä minua kohti. Mutta pikkulasten kanssa luotettavempaa hevosta saa ihan oikeasti etsiä! Eräänkin kerran jätin ponin, jolla oli yllään tosiaan tuttuun tapaan vain kaulanaru ja siihen kiinnitetty riimunnaru, noiden lasten kanssa tallin eteen kun kävin hakemassa ja viemässä tavaroita. Sillä välin tyttö oli käynyt hakemassa heinävajasta heinää pojan pidellessä riimunnarun päästä kiinnii, lasten pohtiessa yhdessä jotain. Menin lähemmäs, tyttö kysyi että saako ponille antaa nämä heinät, ja kun annoin luvan, poni alkoi kurkottelemaan korsia kohti. Tuo, toisinaan ruuan päälle ihan järjettömän röyhkeä eläin, seisoi narussa käytännössä vieraiden pitelemänä kuin kuollut lammas, ja vasta minulta luvan saatuaan otti herkut?! En voi aina ymmärtää, mutta en voi valittaakaan -ehdottomasti parempi näin päin.
Lauantaina Janita kyseli ponin tilannetta ja meidän kuulumisia ja ehdotti poneilupäivää, ja selitettyäni tämänhetkisen tilanteen tuli kysymys "Uskallatko hypätä kyytiin vai annatko saikkuilla?". Heitin ilmoille, että pitäisi kait sitä sinnekin taas vähitellen kiivetä, ja että huomenna voisin koittaa ehtiä. Ja kas näin, sain sunnuntaille mukaani harjausapua, ambulanssinsoittajan ja mikä parasta, mitä mahtavinta seuraa! Edellisen kerran olin tosiaan ponin kyydillä 12.1., sen jälkeen Koo alkoi mysteerijumeilemaan ja on ollut maastakäsin liikutuksella -ei siis tarvitse kenenkään huolestua, en kylmiltäni pari kuukautta lomailleen ponin kyytiin kiivennyt. Viimeisen kuukauden se on ollut ilman normaalia suurempia häiriöitä, joten luottavaisin mielin odotin sunnuntaita.
Ponilla on ihan järkyttävä karva tällä hetkellä sitä vaihtaessaan, joten se voi näyttää jokseenkin järkyttävältä näissä kuvissa. Niin, ja kaikki kuvat on otettu poikkeuksellisesti urheilukuvauksella manuaalin sijaan koska laiskuus. Mutta joo, tallille eksyttyämme haimme ponin tarhasta hoitopaikalle puunattavaksi -ja siinähän se sitten viihtyikin. Ponista tuli entistäkin järkyttävemmän näköinen, mutta lähtipä ainakin kasa irtokarvoja lintujen pesätarvikkeiksi, ja saatiin vaihdettua mehevimmät juorut. Varustuksekseen poni sai lampaankarvaromaanin ja satulahuovan loimivyöllä kiinni köytettynä, sekä kaulanarun. Haaveissa olisi kyllä hankkia joko rungottoman padi taikka taskuilla varustettu romaani painon parempaan jakamiseen, mutta saa nähdä kuinka paljon tulee Koolla enää ratsasteltua kun tähänkään saakka eivät määrät ole olleet merkittäviä.
Lähdimme kentälle, ja tuttuun tapaani päästin ponin portilla vapaaksi kävelemään itsekseen pitkin kenttää hetkeksi. Vaan ponipa ajatteli, että jos vaikka ottaisin nätin hiekkakuorrutuksen, kun edelliset oli julmasti karisteltu tallin lattialle! Äkkiä kopoti ylös että siitä saisi edes pari suhteellisen edustavaa kuvaa, ja lupaus, että saat kyllä lopuksi piehtaroida hiekassa niin paljon kuin haluat. (Arvatkaapa piehtaroiko? Ei yhtään.)
Pari kierrosta maastakäsin käveltyämme kiipesin ponin kyytiin, ja en ehkä koskaan ole tuntenut oloani noin kotoisaksi. Viimeisten kuukausien aikana olen pariin otteeseen käynyt Baronin kyydissä, ja kerran Sypen, ja vaikka mukavia ruunia ovatkin, ei meidän kommunikaatiomme ole turhan mutkatonta, ja ymmärrysongelmia on puolin ja toisin, kun kuski on tottunut ratsastamaan jaloilla ja ratsut ovat tottuneet aika pitkälti käsiratsastajiin. Vaikken ratsastamisesta tosiaan nykyään enää pahemmin välitä, on hauska välillä kuitenkin käydä haastamassa itseään lainaratsujen kyydissä, tai vain nauttimassa supertoimivasta omasta ponista.
Totesin ensimmäisen kahdenkymmenen metrin aikana, että joo ei tarvita piipaa-autoa tänään -poni oli aivan törkeän tahmea. Hyvä että jaksoi jalkojaan toisen eteen liikautella, ja raviin siirtyminen oli Kooksi aivan työn ja tuskan takana. Putputtelin pitkin kenttää hyvän aikaa, pyörittelin ympyröitä ja suunnanvaihdoksia nauttien kyydistä. Ensimmäiset laukannostot olivat ihan järjettömän tahmeita nekin, kunnes poni heräsi. Sen jälkeen käyntiä ei vain olisi millään malttanut madella, laukat nousivat samalla sekunnilla jalkani siirtämisen kanssa, ja poni herkistyi huomattavasti. Mutta koska Koo nyt vaan on maailman paras poni, se osasi pyydettäessä myös kävellä höösäämättä ja täysin rauhallisena. Janita ihmettelikin ponin muutosta; aiemmin kaikkea säikkyvästä, turhaa hästäävästä ja kaikinpuolin typerästä ponista on kuulemma kuoriutunut varsin fiksu eläin. Tyhmä ja nuor(emp)i, vaan niinhän sitä olin minäkin.
Janita halusi kasata meille miniesteen, joka myöhemmin vaihtui kahdeksi, joita sitten ylitimme muutamaan otteeseen, ehkä kolmesti? Ponnistuspaikat olivat totaalisesti hakusessa, mutta poni kipitti korvat tötteröllä esteiden yli selvästi siitä tykäten.
Poni alkoi kasvattaa kierroksiaan kuitenkin siihen malliin että totesin kaikille olevan helpointa, jos tulen selästä alas ja jatkan maastakäsin -tappelemaan on turha alkaa, jos poni puhkuu intoa, eikä käänny kun siltä sitä pyydetään. Riisuin ponin vaatteistaan ja päästin sen juoksemaan vapaana kunnes se rauhoittui ja tuli luokseni.
Jatkoimme sitten maastakäsin, poni kipitteli perässäni käynnissä ja ravissa, teetätin jalkojen nostot ja kertaalleen muistuteltiin keulimistakin.
Mutta päivän ehdoton kohokohta oli, kun poni ylitti nuo miniesteet maastakäsin niin, että ohjasin sitä esteiden vierellä juosten! Hyvin kovin monesti Koo on lähtenyt perääni tai pysähtynyt esteen eteen maailman menoa ihmettelemään, mutta tänään meni tolppien välistä useampaan kertaan. Ihana ihana ihana poni!
Lopuksi Janita kokeili ponia maasta- ja selästäkäsin, todeten aluksi mm. ettei kaulanarulla ratsastaminen niin vaikeaa voi Koolla olla, mutta päätyen lopputulokseen, ettei se niin helppoa olekaan -etenkään, jos poni ei ala vieraamman ihmisen kanssa millekään.
Mutta meillä oli ainakin hauska päivä, toivottavasti mitä mahtavin fiilis välittyy sinnekin! Janitalle suurensuuret kiitokset kuvista ja seurasta! Ja mitä tuohon viimeisimpään postaukseen tulee; ensimmäisenä kommentoimaan kiiruhtanut anonyymi oli oikeassa, kyseessähän oli aprillipäivään liittyvä huijaus. Olen ilmeisesti liian vakavamielinen tämän blogin kanssa, kun noin usea tuon suoraan uskoi, höh. Koo ei tosiaan toivottavasti ole minulta mihinkään lähdössä, vaikka kieltämättä on sen poislaittoakin tullut mietittyä viimeaikoina. Ihmeen paljon aiheutti ihmetystä; Facebookiin tulvi kyselyitä että mitä hä, ja äitikin kyseli, että onko jotain jäänyt hänelle kertomatta. Kärsin itse kyseisenä päivänä hieman aiemmin sydämenpysäytyksestä kun lempibloggaajani väitti lopettavansa blogin kirjoittamisen, ja oli pakko laittaa vahinko kiertämään.
Sain muuten silloin joskus kuvattua vuoluvideon, (siis sellaisen, missä näytän miten minä vuolen Koon kaviot, ei minkäänsortin opetusvideo) mutta sen editoiminen jäi teknisten vaikeuksien vuoksi kesken. Nyt siis nostakaatte kätenne jos tuo teitä kiinnostaa, niin tarraan itseäni niskasta ja käyn vaikka koululla sen käsittelemässä mikäli nämä kotona olevat vempeleet eivät ala yhteistyöhön.
